Apua, mitähän nuokin työstäni ajattelevat?
Oletko koskaan miettinyt sitä, mitä muut työstäsi tai koulutuksestasi ajattelevat? Minä olen – viime vuosina yhä enenevässä määrin.
Kun lukion jälkeen aloitin teologian opinnot, opin aika nopeasti olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Fuksivuonna koin jonkin aikaa tarvetta selittää uusille tuttavuuksille, että ”ei, ei minusta pappia tule” ja “ei, en oikeastaan ole erityisen uskovainen”. Jossain vaiheessa kuitenkin lopetin. Vaikka jokaisella kohtaamallani ihmisellä tuntuikin olevan kova tarve udella vakaumuksestani opintoalastani kuultuaan, en tietyn ajan jälkeen enää jaksanut välittää siitä, pitivätkö he minua hihhulina vai eivät. Opiskelin alaa, josta pidin, ja olin tyytyväinen.
Sittemmin muiden mielipiteet ovat jostain syystä alkaneet häiritä minua enemmän. En tiedä, onko syynä vuosia jatkunut kyllästäminen teologeihin kohdistuvilla ennakkoluuloilla, vaiko kenties se perinteinen “humanistit ovat turhia” -mantra. Jos humanistit ovat turhia, niin teologit ne vasta turhia ovatkin. Tutkia nyt jotain, mitä ei ole edes olemassa! Sitä paitsi, kansankirkkokin tekee jo hidasta kuolemaa, töitä ei ole kuitenkaan.
Ehkä yksi syy omaan alanvaihtooni piilee siinä, etten tällaista diskurssia aikani kuunnelleena enää itsekään oikein osaa arvostaa omaa koulutustani. Teologian maisterin on tässä yhteiskunnassa melko vaikeaa työllistyä kirkon tai koulun ulkopuolelle, vaikka se onkin yhä yleisempää. On vaikeaa arvostaa omaa osaamistaan, jos kukaan muu ei arvosta sitä.
Toisinaan mietin, miten paljon helpompaa olisi, jos oma intohimo löytyisi vaikkapa kirjanpidosta, tekniikasta tai lakikirjojen parista. Olisi niin paljon helpompaa tehdä työtä, jota tunnutaan yleisesti arvostavan. Se näkyisi paitsi palkassa, myös muiden suhtautumisessa omaan itseen. Ei tarvitsisi aina vastata kysymykseen “ai oletko sä joku uskovainen, vai?” tai istua hiljaa, kun kaupallisella alalla työskentelevät puolison ystävät keskustelevat siitä, voiko uusimman iPhonen hankkia työnantajan laskuun.
Näissä pohdinnoissa huomaan olevani erään hyvin keskeisen kysymyksen äärellä: haluanko tehdä sitä, mikä oikeasti on omasta mielestäni mielekästä, merkityksellistä ja kivaa, vai jotakin sellaista, jolle muut antavat painoarvoa?
Lueskelin hiljattain Lauri Järvilehdon teosta Upeaa työtä! (2013). Järvilehto kirjoittaa:
On nähdäkseni ongelmallista, että vain tiettyjä ammatteja pidetään tavoittelemisen arvoisina. Toimitusjohtajia ja laulajatähtösiä pidetään arvokkaampina kuin trukkikuskeja ja tehdastyöläisiä. Ajatellaan, että kuka tahansa voi ajaa trukkia, sillä se ei vaadi ‘lahjoja’.
Tosiasiassa meillä on tavattoman paljon trukkikuskeja, tehdastyöläisiä, maanviljelijöitä ja taksikuskeja, jotka tekevät juuri sitä mitä rakastavat. He ovat niitä onnekkaita, jotka ovat löytäneet oman juttunsa ja ymmärtäneet, miten vähän merkitystä yhteiskunnallisella asemalla on omalle hyvinvoinnille silloin, kun saa tehdä päivät pitkät sitä mitä haluaa.
Havahduin. Mitä ihmettä minä teen muiden arvostuksella, jos en nauti työstäni? Mitä ihmettä minä teen muiden arvostuksella, jos työni on arvojeni vastaista, tai sillä ei ole mielestäni järkevää merkitystä?
Olisihan se isompi palkka ja uusin iPhone tietysti ihan mukava lisä, mutta pidemmän päälle ne eivät tekisi minua onnelliseksi. Sen sijaan minut tekee onnelliseksi se, että minun ei tarvitse elää vain iltaisin ja viikonloppuisin, vaan voin elää ja nauttia myös töissä – ainakin enimmäkseen.
Sitä paitsi: miten kukaan muukaan voisi koskaan arvostaa työtäni ja koulutustani, jos en arvosta niitä itse? Omia unelmia ja kutsumuksia tulee kantaa ylpeydellä. Jos työni ja osaamiseni on omasta mielestäni yhteiskunnallisesti merkittävää, tärkeää ja mielekästä, se on sitä myös oikeasti. Kaikille tämä ei ehkä ole itsestään selvää, mutta siinä tapauksessa minun tehtäväni on osoittaa tuo merkitys heille.
Ole aina ylpeä siitä mitä olet, teet ja osaat. Aina.
Lukusuositus:
Lauri Järvilehto: Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan (2013, Tammi)
Artikkelikuva: rawpixel / Pixabay.com