Kun urakateus iskee – miksi minulla ei ole tuollaista työtä?

Facebookissa on jaossa ilouutinen: joku tuttu on jälleen napannut unelmaduuninsa suurin piirtein suoraan koulun penkiltä. “Olen niin innoissani tulevista haasteista timanttisessa tiimissä!”, timanttiemoji. LinkedInissä ja Twitterissä jaetaan Suomi Areenan tai Slushin antia. “Mieletön pöhinä, inspiroivia puhujia!”, liekkiemoji. 

Klikkaan “tykkää”, ehkä onnittelen, mutta todellisuudessa päivitykset ärsyttävät. Huomaan olevani kateellinen. Miten joku noin nuori voi olla tuossa, kun minä olen vasta tässä? 

Olen saanut itseni kiinni kateuden tunteista monen monet kerrat. Olen kateellinen kaikille niille oman elämänsä ronja salmille, jotka pyörittävät parikymppisinä menestyvää yritystä tai istuvat toimitusjohtajan pallilla ennen kuin ovat edes kandidaatintutkintoa suorittaneet. Olen kateellinen kaikille niille, jotka ovat löytäneet intohimonsa ja saaneet siitä itselleen työn. Olen kateellinen kaikille niille, jotka paitsi nauttivat omasta työstään, saavat tekemästään työstä myös arvostusta. 

Uskallan väittää, että nämä tunteet ovat jollain tasolla tuttuja jokaiselle. 

Kateus on äärimmäisen kuluttava tunne, josta ainakin itse haluaisin eroon. Kateus lamaannuttaa ja lannistaa. Tuttujen menestys työelämässä ja aktiivinen porhaltaminen luottamustoimesta seuraavaan saa minut tuntemaan itseni huonoksi, laiskaksi ja mitättömäksi. En osaa mitään, en tee mitään, en ole mitään. Miksi edes yrittää, kun pitää kilpailla tuollaisten tyyppien kanssa? 

Toistaiseksi en vielä ole keksinyt lääkettä kateuteen. Olen yrittänyt ajatella, että kateus syntyy aina yksipuolisista mielikuvista – että ei kannata olla kateellinen, jos ei näe koko kuvaa. Sosiaalisen median aikakaudella oman elämän silottelu ei koske pelkästään lomamatkoja ja iloisia perheuutisia, vaan myös työelämää. Omaa työtä ja työhön liittyviä saavutuksia tuodaan esiin silloin, kun työssä tapahtuu jotain erityistä. Arkinen aherrus ei kuitenkaan välttämättä aina ole sokerikuorrutteisen julkisivun mukaista, ja toinen toistaan hienompien titteleiden alle kätkeytyy usein melko tavanomaista ja vaatimustasoltaan vähäistä työtä. 

Toisen työ kuulostaa usein hienolta lähinnä siksi, etten itse ymmärrä siitä mitään. Kun jotain osaa itse, hohto asian ympäriltä katoaa. 

Unelmaduunin hehkuttaminen voi myös kätkeä alleen pahaa oloa jollakin muulla elämän osa-alueella. Esimerkiksi eräs tuttuni muutti työn perässä pienelle paikkakunnalle ja hehkutti työtään sosiaalisessa mediassa joka päivä. En usko, että nuoren sinkun sopeutuminen uuteen ja pieneen kaupunkiin, jossa ikätoverit ovat harvassa, oli kuitenkaan todellisuudessa täysin kivutonta. 

Joillakin on onnea työelämässä, muttei välttämättä esimerkiksi rakkaudessa. Aika monta työssään menestynyttä ikisinkkua tulee mieleen. Ei sillä, että parisuhde olisi mikään elämässä onnistumisen tai onnellisuuden mitta. Omaa katetutta on kuitenkin helpompaa lievittää ajattelemalla, että minullapa on kuitenkin jotain sellaista, jota tuon ihmisen elämästä puuttuu. 

Lapsellista, mutta minkäs teet. 

Kateus on äärimmäisen inhimillistä, mutta se ei vie eteenpäin. Muiden menestys ei ole minulta pois, vaikka se joskus siltä tuntuukin. Sitä paitsi, en minä oikeasti edes haluaisi olla toimitusjohtaja. Miksi siis kadehtisin jotakuta, joka on? 

Kun urakateus nostaa päätään, annan sen tulla. Vellon siinä hetken ja päästän sitten irti.

Tässä on hyvä. Tämä on minun elämäni, ainutlaatuinen ja ihana.

 

Lukusuositus:  

Susanna Lundell: Kateus työyhteisössä (2008, Työterveyslaitos)