Määräaikainen – eli ulkopuolinen?
Kesälomakausi alkaa vähitellen olla ohi. Etätöissä vietetyn kevään ja kesän jälkeen töihin palaaminen tarkoittaa samalla monelle myös paluuta kotikonttorilta toimistolle. Minulle, joka vaihdoin työpaikkaa kesken koronteenikevään, kyse ei kuitenkaan varsinaisesti ollut toimistolle paluusta, vaan siirtymisestä uuteen.
Elokuun alkuun mennessä olin käynyt uudella työpaikallani kahdesti: ensimmäisenä työpäivänä huhtikuun lopussa sekä kerran tärkeässä tapaamisessa kesäkuun alussa. Nyt olen istunut toimistolla viikon, ja olo on kuin uudella työntekijällä konsanaan.
Liikun talossa hieman hapuillen. Pohdin, mille paikalle kehtaan fleksi-periaatteella toimivassa toimistossa istahtaa, etten vahingossa vie sitä jonkun “omaa” paikkaa. Nyökkäilen ja hymyilen kasvoille, joita en tunne, ja jotka eivät tunne minua.
Talo on iso. Olen toki ollut videoyhteyden välityksellä tekemisissä useammankin ihmisen kanssa, mutta toimistolla juuri heihin törmääminen ei ole kovin todennäköistä. Ihmisiä on valtavasti.
Määräaikaisena hanketyöntekijänä työtehtäväni ovat sen verran itsenäisiä ja talon muusta arjesta irrallisia, etten suoraan sanottuna koe toimistolle siirtymisen tuoneen työhöni juuri mitään lisäarvoa etätyöhön verrattuna. Työergonomia on toki parempi ja lounas edullisempi, mutta siihenpä ne hyödyt sitten enimmäkseen jäävätkin.
Moni tuttuni on hehkuttanut sosiaalisessa mediassa lähityöhön palaamisen ihanuutta. Työkavereita on kaivattu, samoin yhteisiä lounas- ja kahvihetkiä sekä spontaaneja kohtaamisia toimiston käytävillä. Kyllä nyt työt taas luistavat ja ideoita riittää, kun ajatuksia saa vaihtaa iki-ihanien ja maailman parhaiden kollegoiden kanssa!
Minulle tämä kaikki on vierasta. Olen ujohko persoona, jonka työsuhteet ovat olleet lyhyitä ja toimenkuvat useimmiten hyvin itsenäisiä. Työyhteisön jäseneksi sujahtaminen ei yleensä ole ollut näissä olosuhteissa kovin helppoa. Toisinaan ympärilläni on ollut selkeämpi tiimi tai tukenani sosiaalisia esihenkilöitä, jotka ovat innokkaasti esitelleet minua muille kollegoille.
Mutta useimmiten olen jäänyt enemmän tai vähemmän yksin, aina hieman ulkopuoliseksi läpikulkijaksi. En aina, mutta usein.
Itsenäisestä toimenkuvasta huolimatta pienehköissä työyhteisöissä työtoverit ovat tulleet vähitellen väkisinkin edes jollain tavalla tutuiksi. Vaikka kaikkien kanssa en olisikaan suoranaisesti tehnyt töitä, jokainen kollega on ennen pitkää tullut kohdattua ja moikattua kahvihuoneessa tai virkistyspäivässä.
Isossa talossa homman nimi on toinen. Ennen etätyön päättymistä olin ajatellut tutustua aktiivisesti muuhun talon väkeen esimerkiksi istahtamalla lounaalla vuorotellen eri pöytiin ja esittäytymällä rohkeasti. Toimistolle siirryttyäni tajusin kuitenkin hyvin nopeasti, etten pysty toteuttamaan suunnitelmaani.
Väkeä on talossa niin paljon, ettei samassa organisaatiossa työskentely enää ole niin sanotusti riittävä yhdistävä tekijä. Käytävillä hymyillään ja moikataan, mutta kukaan ei totea, että “ai, sä olet se uusi tyyppi, kiva tavata.” Uusia tyyppejä tulee ja menee koko ajan. Eikä se uusi naama välttämättä oikeasti edes ole uusi tyyppi – ehkä hän vain on aiemmin työskennellyt jollain toisella osastolla.
Ja mitä siihen ruokalaan tulee, se on yhteinen samassa rakennuksessa sijaitsevan oppilaitoksen kanssa. Vieraan lounasseurueen sekaan lyöttäytyminen olisi vähän sama kuin istahtaisi Unicafessa ventovieraiden pöytään ja sanoisi, että “moi, kiva tavata”.
Voisi joku varmaan näinkin tehdä, mutta en minä.
Tiimittömänä hanketyöntekijänä muihin tutustuminen on tällaisissa olosuhteissa melko vaikeaa ainakin tällaiselle introvertille. Talossa on toki jonkin verran ihmisiä, joiden kanssa teen yhteistyötä, mutta lähimmät työtoverini ovat itse asiassa organisaation ulkopuolella ja muissa kaupungeissa.
Toimistolla olen lopulta aika yksin. Ja hassua kyllä, tunnen itseni siellä yksinäisemmäksi kuin kotona etätöitä tehdessäni.
Tiedän, että työyhteisön jäseneksi sulautuminen on pitkälti itsestä kiinni. On kuitenkin työyhteisöjä, joissa se on helpompaa, ja työyhteisöjä, joissa se on vaikeampaa. Ja jos se on kovin vaikeaa, määräaikaisena tarvittavaa vaivaa ei välttämättä jaksa nähdä. Ei ainakaan kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.
Kohtahan matka taas jatkuu. On helpompaa vain vetäytyä omiin oloihinsa ja hoitaa hommansa.
Työpaikan vaihtaminen oli tällä kertaa oma ratkaisuni. Toimenkuva on kiinnostava, enkä kadu päätöstäni. Suren kuitenkin sitä, etten voi olla osa yhteisöä tai tiimiä. Se tuntuu kovin usein olevan määräaikaisen työntekijän kohtalo.
Mutta eiköhän sekin päivä vielä koita, jolloin pääsen käsiksi johonkin vakituisempaan. Eiköhän sekin päivä vielä koita, jona minäkin osaan iloita iki-ihanista kollegoista, spontaaneista keskusteluista ja venähtäneistä kahvitauoista.
Sitä odotellessa on kai vain otettava itseään niskasta kiinni, vedettävä syvään henkeä ja pulahdettava syvään päätyyn.
Lukusuositus:
Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin – Aikuisten yksinäisyydestä (Tammi, 2019)