Määräaikainen – eli ulkopuolinen?

Kesälomakausi alkaa vähitellen olla ohi. Etätöissä vietetyn kevään ja kesän jälkeen töihin palaaminen tarkoittaa samalla monelle myös paluuta kotikonttorilta toimistolle. Minulle, joka vaihdoin työpaikkaa kesken koronteenikevään, kyse ei kuitenkaan varsinaisesti ollut toimistolle paluusta, vaan siirtymisestä uuteen.

Elokuun alkuun mennessä olin käynyt uudella työpaikallani kahdesti: ensimmäisenä työpäivänä huhtikuun lopussa sekä kerran tärkeässä tapaamisessa kesäkuun alussa. Nyt olen istunut toimistolla viikon, ja olo on kuin uudella työntekijällä konsanaan.

Liikun talossa hieman hapuillen. Pohdin, mille paikalle kehtaan fleksi-periaatteella toimivassa toimistossa istahtaa, etten vahingossa vie sitä jonkun “omaa” paikkaa. Nyökkäilen ja hymyilen kasvoille, joita en tunne, ja jotka eivät tunne minua.

Talo on iso. Olen toki ollut videoyhteyden välityksellä tekemisissä useammankin ihmisen kanssa, mutta toimistolla juuri heihin törmääminen ei ole kovin todennäköistä. Ihmisiä on valtavasti.

Määräaikaisena hanketyöntekijänä työtehtäväni ovat sen verran itsenäisiä ja talon muusta arjesta irrallisia, etten suoraan sanottuna koe toimistolle siirtymisen tuoneen työhöni juuri mitään lisäarvoa etätyöhön verrattuna. Työergonomia on toki parempi ja lounas edullisempi, mutta siihenpä ne hyödyt sitten enimmäkseen jäävätkin.

Moni tuttuni on hehkuttanut sosiaalisessa mediassa lähityöhön palaamisen ihanuutta. Työkavereita on kaivattu, samoin yhteisiä lounas- ja kahvihetkiä sekä spontaaneja kohtaamisia toimiston käytävillä. Kyllä nyt työt taas luistavat ja ideoita riittää, kun ajatuksia saa vaihtaa iki-ihanien ja maailman parhaiden kollegoiden kanssa!

Minulle tämä kaikki on vierasta. Olen ujohko persoona, jonka työsuhteet ovat olleet lyhyitä ja toimenkuvat useimmiten hyvin itsenäisiä. Työyhteisön jäseneksi sujahtaminen ei yleensä ole ollut näissä olosuhteissa kovin helppoa. Toisinaan ympärilläni on ollut selkeämpi tiimi tai tukenani sosiaalisia esihenkilöitä, jotka ovat innokkaasti esitelleet minua muille kollegoille.

Mutta useimmiten olen jäänyt enemmän tai vähemmän yksin, aina hieman ulkopuoliseksi läpikulkijaksi. En aina, mutta usein.

Itsenäisestä toimenkuvasta huolimatta pienehköissä työyhteisöissä työtoverit ovat tulleet vähitellen väkisinkin edes jollain tavalla tutuiksi. Vaikka kaikkien kanssa en olisikaan suoranaisesti tehnyt töitä, jokainen kollega on ennen pitkää tullut kohdattua ja moikattua kahvihuoneessa tai virkistyspäivässä.

Isossa talossa homman nimi on toinen. Ennen etätyön päättymistä olin ajatellut tutustua aktiivisesti muuhun talon väkeen esimerkiksi istahtamalla lounaalla vuorotellen eri pöytiin ja esittäytymällä rohkeasti. Toimistolle siirryttyäni tajusin kuitenkin hyvin nopeasti, etten pysty toteuttamaan suunnitelmaani.

Väkeä on talossa niin paljon, ettei samassa organisaatiossa työskentely enää ole niin sanotusti riittävä yhdistävä tekijä. Käytävillä hymyillään ja moikataan, mutta kukaan ei totea, että “ai, sä olet se uusi tyyppi, kiva tavata.” Uusia tyyppejä tulee ja menee koko ajan. Eikä se uusi naama välttämättä oikeasti edes ole uusi tyyppi  ehkä hän vain on aiemmin työskennellyt jollain toisella osastolla.

Ja mitä siihen ruokalaan tulee, se on yhteinen samassa rakennuksessa sijaitsevan oppilaitoksen kanssa. Vieraan lounasseurueen sekaan lyöttäytyminen olisi vähän sama kuin istahtaisi Unicafessa ventovieraiden pöytään ja sanoisi, että “moi, kiva tavata”.

Voisi joku varmaan näinkin tehdä, mutta en minä.

Tiimittömänä hanketyöntekijänä muihin tutustuminen on tällaisissa olosuhteissa melko vaikeaa ainakin tällaiselle introvertille. Talossa on toki jonkin verran ihmisiä, joiden kanssa teen yhteistyötä, mutta lähimmät työtoverini ovat itse asiassa organisaation ulkopuolella ja muissa kaupungeissa.

Toimistolla olen lopulta aika yksin. Ja hassua kyllä, tunnen itseni siellä yksinäisemmäksi kuin kotona etätöitä tehdessäni.

Tiedän, että työyhteisön jäseneksi sulautuminen on pitkälti itsestä kiinni. On kuitenkin työyhteisöjä, joissa se on helpompaa, ja työyhteisöjä, joissa se on vaikeampaa. Ja jos se on kovin vaikeaa, määräaikaisena tarvittavaa vaivaa ei välttämättä jaksa nähdä. Ei ainakaan kerta toisensa jälkeen, uudelleen ja uudelleen.

Kohtahan matka taas jatkuu. On helpompaa vain vetäytyä omiin oloihinsa ja hoitaa hommansa.

Työpaikan vaihtaminen oli tällä kertaa oma ratkaisuni. Toimenkuva on kiinnostava, enkä kadu päätöstäni. Suren kuitenkin sitä, etten voi olla osa yhteisöä tai tiimiä. Se tuntuu kovin usein olevan määräaikaisen työntekijän kohtalo.

Mutta eiköhän sekin päivä vielä koita, jolloin pääsen käsiksi johonkin vakituisempaan. Eiköhän sekin päivä vielä koita, jona minäkin osaan iloita iki-ihanista kollegoista, spontaaneista keskusteluista ja venähtäneistä kahvitauoista.

Sitä odotellessa on kai vain otettava itseään niskasta kiinni, vedettävä syvään henkeä ja pulahdettava syvään päätyyn.

 

Lukusuositus:

Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin – Aikuisten yksinäisyydestä (Tammi, 2019)

Työ ja raha Oma elämä Mieli Työ

Valmiina sitoutumaan

Hassua, miten äkkiä kaikki voi muuttua. Vuosi sitten olin melko hiljattain aloittanut uuden työn, jossa minun oli tarkoitus jatkaa tämän vuoden loppuun asti. Tämän viikon päätteeksi jään kuitenkin neljän viikon kesälomalle jälleen uudesta työstä. Lomalle jäädessäni olen tehnyt uutta työtäni tasan 10 viikkoa.

Vanhan työn haasteista huolimatta päätös työpaikan vaihtamisesta ei ollut helppo. Määräaikaisen työsuhteen kesken jättäminen toisen määräaikaisuuden vuoksi tuntui petturuudelta, mutta ennen kaikkea minua pelotti työpaikan vaihdon mukanaan tuoma muutos.

Vaikka vanha työni ei tuntunut hyvältä, olin kuitenkin ehtinyt jo tottua toimistoon, työkavereihin ja tiettyihin rutiineihin.

Uuden työn aloittaminen on suuri hyppy tuntemattomaan. Vaikka uudesta paikasta ottaisi rekrytointiprosessin aikana kuinka paljon selvää tahansa, kaikkea ei voi koskaan tietää etukäteen. Työssä viihtyvyyteen liittyy varsinaisen substanssin ohella niin monia muitakin tekijöitä aina työyhteisöstä työpaikan sijaintiin, toimiston varusteluun ja lounastarjontaan, ettei koko palettia voi mitenkään hahmottaa täydellisesti etukäteen. Jokin yllättää aina.

Lisäksi uuden työn aloittaminen on aina henkisesti hyvin kuormittavaa, etenkin työuran alussa. Uuden työnkuvan ohella pitää opetella talon tavoille, tutustua lukuisiin uusiin ihmisiin, kehittää uusia rutiineja ja usein ottaa myös haltuun kokonaan uusi toimintaympäristö erilaisine sidosryhmineen.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut toistakymmentä työpaikkaa. Opiskeluaikana keikkailin Helsingin posteissa, ja oman alan kesätyöpaikat vaihtuivat lähes joka kesä. Valmistumisen kynnyksellä ja uusia opintoja aloittaessani kuvioihin tulivat lyhyet harjoittelut ja yhden lukuvuoden kestänyt opettajan pesti.

Rutiineita ja pysyvyyttä rakastavalle luonteelleni tällainen hengästyttävä hyppääminen työpaikasta toiseen aiheutti paljon ahdistusta. Luultavasti vastaava olisi aika raskasta kenelle tahansa.

Samalla se on tehnyt minusta työn suhteen ehkä jollakin tavalla sitoutumiskammoisen.

Uuteen sopeutuminen vaatii aina aikaa ja vaivaa. Ja kun tietää, että muutaman kuukauden tai ehkä korkeintaan vuoden kuluttua on taas jossakin muualla, ei sitä vaivaa välttämättä jaksa aina edes nähdä. Työn orientaatio muuttuu, kun lähdön tietää aina olevan edessä.

Kun työsuhteet ovat määräaikaisia, seuraava siirto on aina jollakin tasolla mielessä. Ei ehkä aktiivisesti, mutta siellä jossakin takaraivossa se kuitenkin aina kuiskuttelee pienen pirun lailla.

Ja kas, taas sitä tulee klikattua Facebookissa vastaan tullutta kiinnostavaa työpaikkailmoitusta.

Viime vuosina minulla on ollut niin kiire etsiä itseäni ja uraani, etten ole kertaakaan pysähtynyt pohtimaan sitä, miten paljon ylimääräistä kuormitusta jokaiseen työsuhteeseeni on tuonut ihan vain se, että työsuhde on ollut lyhyt. Kun työsuhteet ovat alle vuoden mittaisa, työ on oikeastaan aina uutta.

Vuosi on loppujen lopuksi melko lyhyt aika. Silti olen kuvitellut, että voisin alle vuodessa tietää, miltä jokin työ tuntuu. Silti olen kuvitellut, että voisin alle vuodessa tietää, miten hyvä jossakin työssä olen.

Vuosi on toki pitkä aika olla ahdistunut. Tiedän kyllä, ettei opettajan työ tai edellinen työni ollut minua varten, vaikka työsuhteet jäivätkin lyhyiksi.

Mutta omaa epävarmuuttani, ulkopuolisuuden tunnettani ja puuttuvaa työidentiteettiäni olen viime aikoina alkanut pohtia uudesta näkökulmasta. Ehkä en lopulta olekaan niin osaamaton ja epävarma kuin kuvittelen olevani. Ehkä epävarmuuteni kumpuaakin jatkuvasti muuttuvista toimintaympäristöistä. Ehkä en vain ole tehnyt mitään työtä riittävän pitkään kasvaakseni siinä varmaksi tekijäksi.

Asiantuntijuus ei synny hetkessä. Se ei myöskään synny pelkkien opintojen myötä. Monipuolisten opintojeni ja silppuisen työkokemukseni myötä olen toki oppinut paljosta vähän, mutta en mistään paljon.

En voi vielä sanoa olevani asiantuntija. Ja miten voisinkaan, kun työurani on vasta alussa?

On lopulta aivan luonnollista tuntea olonsa epävarmaksi jatkuvasti vaihtuvissa työsuhteissa.

Hassua. Vaikka koen muutosten olevan minulle vaikeita, olen oikeastaan viime vuosien aikana oppinut sietämään niitä harvinaisen hyvin. Olen pystynyt omaksumaan uusia hommia nopeallakin tahdilla ja osaan ottaa itsenäisesti selvää asioista.

Jos tarkemmin ajatellaan, niin uuteen sopeutumisesta on kovaa vauhtia tulossa suuri vahvuuteni. Se on hankehommissa tärkeä taito.

Toisaalta kuitenkin tiedän, että en halua jämähtää hanketehtäviin loppuelämäkseni. Arvostan monipuolista työkokemustani ja sitä, että olen saanut etsiä ja kokeilla. Vähitellen alan kuitenkin kaivata pysyvyyttä.

Kaipaan sitä, ettei kaikki olisi jatkuvasti niin uutta. Kaipaan sitä, etten tuntisi oloani ulkopuoliseksi alan tapahtumissa. Kaipaan sitä, että työkaverit voisivat olla enemmänkin kuin niitä tyyppejä, joita en työsuhteen päätyttyä enää koskaan näe. Kaipaan sitä, että voisin kehittää ja kehittyä pitkälläkin aikatähtäimellä.

Olen aina ajatellut, että vaihtuvuus on työuralla hieno juttu – enkä edelleenkään osaa kuvitella itseäni eläkevirkaan.

Mutta haluaisin kyllä voida vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan missäkin viihdyn. Haluaisin mahdollisuuden kasvaa asiantuntijaksi. Haluaisin mahdollisuuden löytää oman työidentiteettini.

Etsintä ei siis ole ohi. Vaikka nykyinen työni onkin tässä hetkessä unelmaduunini, se pieni piru takaraivossani pohtii jo seuraavaa askelta.

Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen reilussa vuodessa päässyt: opiskelijasta, harjoittelijasta ja työttömästä projektipäälliköksi. Työpaikan vaihtoa en ole katunut hetkeäkään, vaikka samassa paikassa olisikin voinut olla hyvä jatkaa pidempään. Tässä vaiheessa uraa vaihtoja kannattaakin tehdä.

Mutta seuraavalla kerralla haluan kyllä löytää jotakin pysyvämpää. Toivon kovasti, että suuresta organisaatiosta löytyy minulle mielekästä jatkoa sitten reilun vuoden kuluttua, kun sen aika koittaa.

Siihen asti yritän olla mahdollisimman hyvä nykyisessä työssäni ja oppia mahdollisimman paljon.

 

Lukusuositus:

Atte Mellanen & Karoliina Mellanen: Hyvät, pahat ja milleniaalit – miten meitä tulisi johtaa? (Atena, 2020)

Työ ja raha Oma elämä Työ Ajattelin tänään