Sinä riität
Viime viikon lopulla Twitter-feedini täyttyi ylioppilaskunta-aktiivien twiiteistä. Syynä twiitteihin oli Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) puheenjohtaja Sanni Lehtisen liiton syysseminaarissa pitämä puhe, jossa Lehtinen kertoi avoimesti omista riittämättömyyden tunteistaan.
En ollut itse paikalla, enkä tiedä puheen sisällöstä tämän enempää. Twiiteistä päätellen kuitenkin salillinen Suomen opiskelija-aktiivien kermaa itki puheen jälkeen yhdessä omaa riittämättömyyttään.
Riittämättömyyden tunteista puhuminen on äärimmäisen rohkeaa ja tärkeää. Jokainen meistä kärsii näistä tunteista joskus, joten on rohkaisevaa kuulla, ettei niiden kanssa tarvitse olla yksin. Siksi nostankin Lehtiselle hattua avoimesta puheesta siitäkin huolimatta, etten ollut itse sitä kuulemassa. Kaikesta päätellen puhe resonoi yleisössä hyvin vahvasti.
Mutta.
Twiittejä selaillessani en voinut olla ajattelematta sitä, miten pieneksi tunsin itseni, kun tällaiset aktiiviset, fiksut ja lahjakkaat opiskelija-aktiivit purkivat kuorossa tuntojaan omasta huonoudestaan. Vaikka viestin tarkoitus oli olla “sinä riität”, omissa ajatuksissani se kääntyi päälaelleen.
Let’s face it: ylioppilaskunta-aktiivit eivät ole mitään lössöä porukkaa. He ovat poikkeuksellisen aktiivisia, motivoituneita, fiksuja ja pidettyjä persoonia – toisin sanoen valtavan osaavia ihmisiä.
Siksi twiiteistä tuli vähän samanlainen olo kuin silloin, kun hoikka ihminen sanoo itseään lihavaksi. Jos nämä superihmiset eivät riitä, mitä mahdollisuuksia meillä muilla koskaan on?
Tiedän varsin hyvin, että riittämättömyyden tunteissa on kyse vain tunteista – siis siitä samaisesta huijarisyndroomasta, josta joskus aiemmin kirjoitin. Kaikkein lahjakkain ja upeinkin ihminen voi kokea riittämättömyyttä, ja usein juuri näin käykin. Silti tällaisesta tavallisesta tallaajasta tuntuu todella vaikealta kuunnella, kun omissa silmissä eräänlaiset yli-ihmiset ovat huolissaan omasta osaamisestaan.
Puhuessamme itsellemme käytämme usein hyvin ankaraa kieltä. Sanomme itsellemme asioita, joita emme koskaan sanoisi toiselle ihmiselle: “olet laiska ja tyhmä”, “olet ällöttävä ja lihava”, “et sinä osaa mitään eikä sinusta ole mihinkään”.
Kuulostaako tutulta? Ainakin itselleni tällainen on varsin normaalia sisäistä puhetta.
Ankara sisäinen puhe on kuitenkin monella tavalla ongelmallista. Ensinnäkin se vain ja ainoastaan heikentää uskoa omaan osaamiseen ja työntää syvemmälle riittämättömyyden tunteiden mustaan aukkoon. Pahimmillaan se lamaannuttaa ja muuttuu itseään toteuttavaksi ennusteeksi.
Toiseksi, muuttuessaan ulkoiseksi tällainen ankara puhe ei kohdistukaan enää ainoastaan meihin itseemme, vaan myös ihmisiin ympärillämme.
Haukkuessamme ääneen itseämme, tulemme helposti samalla haukkuneeksi myös muita. Emme tarkoituksella, mutta vahingossa. Jos minun silmissäni fiksu ja osaava ihminen epäilee omaa osaamistaan, kyseenalaistan itse oman osaamiseni entistäkin voimakkaammin.
Kuten todettu, riittämättömyyden tunteista puhuminen on tärkeää. On kuitenkin vähintääkin yhtä tärkeää korostaa myös sitä, että kyse on nimenomaan tunteesta. On tärkeää korostaa sitä, että olemme itseämme kohtaan aina ankarampia kuin muita kohtaan. On tärkeää korostaa sitä, että vaikka minä en tunne riittäväni, sinä riität varsin hyvin.
Kaikkien ei tarvitse olla superaktiiveja tai urakiitureita. Kaikkien ei tarvitse olla fitness-malleja. Kaikkien ei tarvitse olla huippumuusikoita.
Eikä aina tarvitse yrittää tehdä “jotain järkevää” tai olla tuottava. Sinä riität – silloinkin kun makaat sohvalla syömässä suklaata ja katsomassa Netflixiä.
Lukusuositus:
Eevi Minkkinen: Ole itsellesi armollinen (Hidasta elämää, 2017)