Uuvuttavaa epämääräisyyttä
Luin hiljattain jostakin, että tutkimusten mukaan työssä kuormittaa eniten sen epämääräisyys, ei työn määrä. En enää kuollaksenikaan muista, missä päin interneetsin ihmemaailma tähän väitteeseen törmäsin, mutta samastuin ajatukseen täysillä.
Minulla on riittänyt elämässäni kiirettä. Pahimmillaan olen jonglöörannut samaan aikaan kahdella työllä, opinnoilla ja vaativalla luottamustoimella – puhumattakaan siitä, että siinä sivussa on pitänyt löytää aikaa myös parisuhteelle ja ystäville. Kyllä, olin väsynyt, ja ei, en tekisi sitä enää uudestaan. Mutta loputon to do -lista oli yllättävän helppo kestää, kun tehtävät, tavoitteet ja päämäärät olivat kirkkaina mielessä.
Ruksi kalenteriin ja eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Viimeiset puoli vuotta elämääni on kuulunut lähinnä töitä ja liikuntaa. Olen nauttinut suunnattomasti siitä vapaudesta, jonka säännöllinen toimistotyö ilman opintojen parissa vietettyjä iltoja tai viikonloppuja on arkeeni tuonut. Minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin vuosikausiin.
Mutta olen silti uupunut. En siinä mielessä, että olisin burn outin partaalla tai sairausloman tarpeessa, mutta olen jotenkin henkisesti kovin väsynyt ja kuormittunut. Luulen sen johtuvan pitkälti työni epämääräisestä luonteesta.
Nykyinen työni on hyvin itsenäistä ja vaatii paljon uuden luomista. Se vaatii myös tiedon keräämistä, ihmettelyä, asioiden pyörittelyä ja muhittelua. Viimeisen puolen vuoden aikana olen tehnyt suurimman osan työstäni aivoillani. Konkreettista tekemistä sen sijaan on ollut hyvin vähän. Sen kerran, kun olen päässyt järjestämään tapaamisia, kokoamaan sähköpostilistaa tai kirjoittamaan, olen ollut innoissani. Vihdoinkin käsistäni syntyy jotakin näkyvää!
Asiantuntijatyö on usein luonteeltaan tällaista, ja olenkin osittain valmis hyväksymään sen. Omalla kohdallani haasteita syntyy kuitenkin siitä, ettei minulla ole ympärilläni tiimiä, jonka kanssa ajatella ääneen. Keskustelen työstäni kyllä lähiesihenkilöni kanssa, mutta minusta tuntuu, ettei kommunikaatiomme pelaa parhaalla mahdollisella tavalla.
Lyhyesti: en koe saavani työhöni tarvitsemaani tukea. En tiedä, mitä minulta odotetaan. Kun yritän rajata ja fokusoida, lähiesihenkilöni haluaa pitää kaikki ovet auki ja sekoittaa pakkaa entisestään. Minulla on usein sellainen olo, ettei hän muista, mistä olemme aiemmin keskustelleet ja mitä sopineet. Yleensä ajatukseni ovat keskustelujemme jälkeen vain entistä enemmän sekaisin.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, erinäiset kokemukset elämässäni ovat tehneet minusta ammatillisesti hyvin epävarman. Kun ajattelen, että tarvitsen työhöni enemmän tukea – että tarvitsen parempaa johtamista – käännän nopeasti tämänkin ajatuksen itseeni. Entä jos olenkin vain liian huono tähän työhön? Entä jos minun pitäisi pystyä parempaan?
Ja tässä sitä taas sitten ollaan. Osoittamassa syyttävällä sormella omia heikkouksia. Pohtimassa, teenkö mitään oikein. Miettimässä, mitä voisin tehdä toisin. Itkemässä omaa epävarmuutta. Lannistumassa.
Ei ole kovin vaikeaa huomata, mistä työn kuormittavuus tässä tilanteessa syntyy. Ei, se ei todellakaan synny työn määrästä. Sen sijaan se syntyy työn epämääräisyyden, huonon johtamisen ja oman epävarmuuteni pyhästä kolminaisuudesta. Jos yhtälöstä voisi napata pois edes jonkin näistä kolmesta, tilanne olisi varmasti helpompi.
Erityisen mielelläni irrottaisin yhtälöstä jatkuvan epävarmuuden. En yksinkertaisesti enää itse tunnista, milloin työni on hyvää ja milloin ei. Jos joku tietää hyviä työkaluja oman itsetunnon kohottamiseen, otan niitä mielelläni vastaan.
Taikapilleri olisi kiva.
Lukusuositus:
Heli Nurmi: Työuupumuksen itsehoito – Kuinka kierrän karikot (Duodecim, 2017)
Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay.com