“Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun” – eli mitä häviämisestä voi oppia

Kerroin pari viikkoa sitten käyneeni työhaastattelussa, vaikka olen tehnyt nykyistä työtäni vasta puolisen vuotta. Kyseinen työtehtävä oli poikkeuksellisen kiinnostava ja vakituinen, joten lähetin hakemuksen, kävin haastattelussa ja päätin epäilyksistäni huolimatta lähteä, jos saisin homman.

No, tässä vaiheessa on aika kertoa, että en saanut.

Vielä alkuvuodesta tällaiset uutiset olivat minulle arkipäivää. Aktiivinen työnhakuni johti toistuvasti haastatteluihin, mutta valituksi tuleminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Jouduin vastaamaan “kiitos, mutta ei kiitos” -puheluihin niin usein, etten enää edes osannut odottaa hyviä uutisia.

Opin myös hyvin nopeasti päättelemään soittajan tervehdyksen äänensävystä, että uutiset olisivat huonoja. Niin kävi tälläkin kertaa.

Työhakemuksen tekeminen, työhaastattelussa käyminen ja torjutuksi tuleminen tuntui kuitenkin hyvin erilaiselta nyt, kun olen työsuhteessa. Vakituinen työsopimus ja juuri kyseinen toimenkuva olisivat toki kiinnostaneet, joten heti aamusta tullut uutinen harmitti.

En kuitenkaan surrut hylätyksi tulemista yhtä paljon kuin joskus ennen. Puhelu oli ystävällinen, sain hyvää palautetta ja selkeät perustelut päätökselle. Valittu hakija oli ylivoimainen. Minussa ei ollut mitään vikaa, joku toinen vain oli parempi.

Vaikka jatkuvien hylsyjen saaminen on erityisesti työttömänä ollessa hyvin kuormittavaa, uskon, että jokainen häviö voi opettaa meille jotakin.

Ensinnäkin, hylkäykset opettavat sietämään pettymyksiä. Niin kurjaa kuin jatkuva torjutuksi tuleminen onkin, vähitellen siihenkin turtuu. Jokainen sivu suun mennyt paikka ei enää sureta – ainoastaan niiden kaikkein kiinnostavimpien mahdollisuuksien missaaminen nostaa kyyneleet poskille.

Jossain vaiheessa häviäminen itsessään lakkaa harmittamasta. Jossain vaiheessa harmittaa ainoastaan se, että juuri maailman paras duuni jäi saamatta.

Toiseksi, rekrytoijan antama palaute voi auttaa kehittämään omaa osaamista oikeaan suuntaan. Palautetta kannattaa aina pyytää, jos sitä ei muuten saa. Joskus se voi olla vaikeaa, kun hylkäyspuhelun haluaisi loppuvan mahdollisimman lyhyeen, mutta asiaan voi tarvittaessa palata myös jälkikäteen sitten kun itkut on ensin itketty.

Ymmärrys siitä, miksi ei tullut valituksi, auttaa paitsi tulevissa hauissa, myös hyväksymään rekrytoinnin tuloksen. Kun järki ymmärtää, miksi näin kävi, tunteetkin tulevat jossain vaiheessa perässä. Rannalle jääminen ei tarkoita sitä, etteikö itse olisi voinut olla hyvä ja sopiva tehtävään – joku muu vain oli parempi.

Kolmanneksi, omat reaktiot rekrytoinnin lopputulokseen kertovat meille paljon siitä, mitä oikeastaan loppujen lopuksi haluamme. Joidenkin työpaikkojen kohdalla olen itkenyt torjutuksi tulemista räkä poskella ja lamaantunut päiväkausiksi. Toisten kohdalla olen kohauttanut harteitani ja jatkanut elämää, ehkä jopa innostunut saman tien jostakin uudesta tehtävästä.

Kun pahin tunnemyrsky on ohi, omaa reaktiota kannattaa analysoida. Suuri suru kertoo todennäköisesti siitä, että kyseisessä tehtävässä tai työnantajassa oli jotain todella kiinnostavaa ja inspiroivaa. Välinpitämätön reaktio taas tarkoittaa luultavasti sitä, ettei tämä paikka ehkä kuitenkaan olisi ollut juuri minua varten.

Jos omat toiveet mietityttävät, pettymykseen liittyvät reaktiot ovat oivallinen tapa tutkia sitä, mikä itseä eniten kiinnostaa.

Työnhaku on raskasta ja torjutuksi tuleminen on raskasta. Jatkuvien hylsyjen keskellä on erittäin sallittua kokea myös vaikeita tunteita ja lamaantumisen hetkiä. Niistä hetkistä oppii kuitenkin vähitellen pääsemään yli nopeammin ja nopeammin.

Jokainen häviö kannattaa ottaa mahdollisuutena uuden oppimiseen. Työnhaku on kestävyyslaji.

 

Lukusuositus: 

Palaute työnhausta kannattaa aina pyytää – näin palautekeskustelu voi auttaa työnhakijaa (Duunitori.fi)