Valmiina sitoutumaan
Hassua, miten äkkiä kaikki voi muuttua. Vuosi sitten olin melko hiljattain aloittanut uuden työn, jossa minun oli tarkoitus jatkaa tämän vuoden loppuun asti. Tämän viikon päätteeksi jään kuitenkin neljän viikon kesälomalle jälleen uudesta työstä. Lomalle jäädessäni olen tehnyt uutta työtäni tasan 10 viikkoa.
Vanhan työn haasteista huolimatta päätös työpaikan vaihtamisesta ei ollut helppo. Määräaikaisen työsuhteen kesken jättäminen toisen määräaikaisuuden vuoksi tuntui petturuudelta, mutta ennen kaikkea minua pelotti työpaikan vaihdon mukanaan tuoma muutos.
Vaikka vanha työni ei tuntunut hyvältä, olin kuitenkin ehtinyt jo tottua toimistoon, työkavereihin ja tiettyihin rutiineihin.
Uuden työn aloittaminen on suuri hyppy tuntemattomaan. Vaikka uudesta paikasta ottaisi rekrytointiprosessin aikana kuinka paljon selvää tahansa, kaikkea ei voi koskaan tietää etukäteen. Työssä viihtyvyyteen liittyy varsinaisen substanssin ohella niin monia muitakin tekijöitä aina työyhteisöstä työpaikan sijaintiin, toimiston varusteluun ja lounastarjontaan, ettei koko palettia voi mitenkään hahmottaa täydellisesti etukäteen. Jokin yllättää aina.
Lisäksi uuden työn aloittaminen on aina henkisesti hyvin kuormittavaa, etenkin työuran alussa. Uuden työnkuvan ohella pitää opetella talon tavoille, tutustua lukuisiin uusiin ihmisiin, kehittää uusia rutiineja ja usein ottaa myös haltuun kokonaan uusi toimintaympäristö erilaisine sidosryhmineen.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut toistakymmentä työpaikkaa. Opiskeluaikana keikkailin Helsingin posteissa, ja oman alan kesätyöpaikat vaihtuivat lähes joka kesä. Valmistumisen kynnyksellä ja uusia opintoja aloittaessani kuvioihin tulivat lyhyet harjoittelut ja yhden lukuvuoden kestänyt opettajan pesti.
Rutiineita ja pysyvyyttä rakastavalle luonteelleni tällainen hengästyttävä hyppääminen työpaikasta toiseen aiheutti paljon ahdistusta. Luultavasti vastaava olisi aika raskasta kenelle tahansa.
Samalla se on tehnyt minusta työn suhteen ehkä jollakin tavalla sitoutumiskammoisen.
Uuteen sopeutuminen vaatii aina aikaa ja vaivaa. Ja kun tietää, että muutaman kuukauden tai ehkä korkeintaan vuoden kuluttua on taas jossakin muualla, ei sitä vaivaa välttämättä jaksa aina edes nähdä. Työn orientaatio muuttuu, kun lähdön tietää aina olevan edessä.
Kun työsuhteet ovat määräaikaisia, seuraava siirto on aina jollakin tasolla mielessä. Ei ehkä aktiivisesti, mutta siellä jossakin takaraivossa se kuitenkin aina kuiskuttelee pienen pirun lailla.
Ja kas, taas sitä tulee klikattua Facebookissa vastaan tullutta kiinnostavaa työpaikkailmoitusta.
Viime vuosina minulla on ollut niin kiire etsiä itseäni ja uraani, etten ole kertaakaan pysähtynyt pohtimaan sitä, miten paljon ylimääräistä kuormitusta jokaiseen työsuhteeseeni on tuonut ihan vain se, että työsuhde on ollut lyhyt. Kun työsuhteet ovat alle vuoden mittaisa, työ on oikeastaan aina uutta.
Vuosi on loppujen lopuksi melko lyhyt aika. Silti olen kuvitellut, että voisin alle vuodessa tietää, miltä jokin työ tuntuu. Silti olen kuvitellut, että voisin alle vuodessa tietää, miten hyvä jossakin työssä olen.
Vuosi on toki pitkä aika olla ahdistunut. Tiedän kyllä, ettei opettajan työ tai edellinen työni ollut minua varten, vaikka työsuhteet jäivätkin lyhyiksi.
Mutta omaa epävarmuuttani, ulkopuolisuuden tunnettani ja puuttuvaa työidentiteettiäni olen viime aikoina alkanut pohtia uudesta näkökulmasta. Ehkä en lopulta olekaan niin osaamaton ja epävarma kuin kuvittelen olevani. Ehkä epävarmuuteni kumpuaakin jatkuvasti muuttuvista toimintaympäristöistä. Ehkä en vain ole tehnyt mitään työtä riittävän pitkään kasvaakseni siinä varmaksi tekijäksi.
Asiantuntijuus ei synny hetkessä. Se ei myöskään synny pelkkien opintojen myötä. Monipuolisten opintojeni ja silppuisen työkokemukseni myötä olen toki oppinut paljosta vähän, mutta en mistään paljon.
En voi vielä sanoa olevani asiantuntija. Ja miten voisinkaan, kun työurani on vasta alussa?
On lopulta aivan luonnollista tuntea olonsa epävarmaksi jatkuvasti vaihtuvissa työsuhteissa.
Hassua. Vaikka koen muutosten olevan minulle vaikeita, olen oikeastaan viime vuosien aikana oppinut sietämään niitä harvinaisen hyvin. Olen pystynyt omaksumaan uusia hommia nopeallakin tahdilla ja osaan ottaa itsenäisesti selvää asioista.
Jos tarkemmin ajatellaan, niin uuteen sopeutumisesta on kovaa vauhtia tulossa suuri vahvuuteni. Se on hankehommissa tärkeä taito.
Toisaalta kuitenkin tiedän, että en halua jämähtää hanketehtäviin loppuelämäkseni. Arvostan monipuolista työkokemustani ja sitä, että olen saanut etsiä ja kokeilla. Vähitellen alan kuitenkin kaivata pysyvyyttä.
Kaipaan sitä, ettei kaikki olisi jatkuvasti niin uutta. Kaipaan sitä, etten tuntisi oloani ulkopuoliseksi alan tapahtumissa. Kaipaan sitä, että työkaverit voisivat olla enemmänkin kuin niitä tyyppejä, joita en työsuhteen päätyttyä enää koskaan näe. Kaipaan sitä, että voisin kehittää ja kehittyä pitkälläkin aikatähtäimellä.
Olen aina ajatellut, että vaihtuvuus on työuralla hieno juttu – enkä edelleenkään osaa kuvitella itseäni eläkevirkaan.
Mutta haluaisin kyllä voida vaikuttaa itse siihen, kuinka kauan missäkin viihdyn. Haluaisin mahdollisuuden kasvaa asiantuntijaksi. Haluaisin mahdollisuuden löytää oman työidentiteettini.
Etsintä ei siis ole ohi. Vaikka nykyinen työni onkin tässä hetkessä unelmaduunini, se pieni piru takaraivossani pohtii jo seuraavaa askelta.
Olen ylpeä siitä, miten pitkälle olen reilussa vuodessa päässyt: opiskelijasta, harjoittelijasta ja työttömästä projektipäälliköksi. Työpaikan vaihtoa en ole katunut hetkeäkään, vaikka samassa paikassa olisikin voinut olla hyvä jatkaa pidempään. Tässä vaiheessa uraa vaihtoja kannattaakin tehdä.
Mutta seuraavalla kerralla haluan kyllä löytää jotakin pysyvämpää. Toivon kovasti, että suuresta organisaatiosta löytyy minulle mielekästä jatkoa sitten reilun vuoden kuluttua, kun sen aika koittaa.
Siihen asti yritän olla mahdollisimman hyvä nykyisessä työssäni ja oppia mahdollisimman paljon.
Lukusuositus:
Atte Mellanen & Karoliina Mellanen: Hyvät, pahat ja milleniaalit – miten meitä tulisi johtaa? (Atena, 2020)