On suuri ihme, että minulla on vielä avomies. Se vaatii sisua mieheltä seurustella naisen kanssa, jolla on PMS – kolme viikkoa kuukaudesta. Koska aihe on juuri nyt itselleni sopivan ajankohtainen, haluan jakaa tuntojani. Normaalisti tämä jakso on kuulemma noin viikon pätkä, mutta minun kehoni on päättänyt toisin. Lisäksi se on päättänyt reagoida koko asiaan apinan raivolla. Se alkaa kierron puolivälissä sillä, että hermo kiristyy. Mahasta vääntää kerran ja sitten se alkaa. Elämä alkaa kulkea pitkin tunnelia jonka päässä ei valoa näy. Alkaa väsyttää. 

Viikko myöhemmin alkaa sattua taas mahaan. Elämä senkun synkkenee, pieninkin vastoinkäyminen johdattaa kuilun reunalle tai vaihtoehtoisesti peiton alle itkemään mistä tahansa syystä. Mikään rakkaudenosoitus mieheltä ei ole tarpeeksi ja muutenkin tuntuu ettei kukaan arvosta mitään mitä teen, enkä ainakaan onnistu missään mitä koitan tehdä, edes sängystä nousemisessa. Väsyttää. Jos nukun tarpeeksi pitkään, olen väsynyt liiallisesta unesta ja siitä stressistä etten ehdi tekemään kaikkea mitä hereillä olisin ehtinyt. Jos nukun liian vähän, olen väsynyt koska en nukkunut tarpeeksi. Ihmiskohtalot itkettävät, eläinkohtalot saavat lähinnä raivostumaan ja pohtimaan massiivisia hyökkäyksiä kaltoinkohtelijoita vastaan. Ajatukset ovat kuin sumua, eikä mistään tunnu saavan otetta. Mietin mikä minussa on vikana.

Sitten ne alkaa! Tajuan, että ai niin, ei minussa ole mitään vikaa vaan ne menkat alkoi. Siitähän tämä johtui. Seuraavaksi sattuu mahaan, joten lohdutan itseäni karkilla. Edelleen väsyttää muttei vituta niin pahasti, joten lohdutan itseäni karkilla. Turvottaa, joten syön vähän lisää karkkia. Mies ei anna vieläkään tarpeeksi läheisyyttä. 

Neljäs viikko on sitten se normaali, kun tarmoa riittää kaikkeen. Mikään ei tunnu mahdottomalta ja pursuan energiaa. Mieskin on tyytyväinen. Hän on oppinut jo kiukutteluni alkaessa toteamaan, että ai nyt se alkaa taas.

PMS-oireet ovat Terveyskirjaston mukaan tyypillisimpiä 35-45-vuotiailla. Kyllä jännityksellä sitä aikaa odotan!