Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Harmaata harmaata harmaata. 

Ainakin sääennusteen puolelta. 

Mun mielessäni kaikki on kuitenkin aika kirkasta! Oli jotenkin super kiva viikonloppu, muuttohommat on melko hyvällä mallilla (vaikkakin olleet täydessä jumissa jo varmaan viitisen päivää) ja en malta odottaa pian alkavaa joulukuuta ja sen mukanaan tuomia joulujuttuja - saatika pikku neitimme synttäreitä! 

Mies eilen pohdiskeli, että isänpäivä on kyllä niin synkkään vuodenaikaan, verrattuna juuri kesän kynnyksellä olevaan äitienpäivään. Totesin, että ainakin omasta näkövinkkelistä isänpäivä tuo kivan värin ja ilonpilkahduksen keskelle muuten niin sameaa marraskuuta. 

Meillä isänpäivää vietettiin omasta näkökulmastani hyvin perinteisesti. Aamulla taiteilin vastahakoisen mopsin ja rytmin muutoksesta hämmentyneen vauvan aamulenkille, jonka jälkeen valmistin miehelle aamupalaa. Olin piilottanut jääkaappiin sipulipussin alle mm. croissant-taikinatölkin ja kaikenlaista muuta hyvää. Koira ei malttanut antaa miehen nukkua suunnitelmien mukaisesti, joten mies sai kolmelta tasolta märkiä pusuja heti sänkyyn (pitihän munkin antaa panostukseni, kun koira nuoli riehakkaasti miehen olkapäitä ja vauva antoi omia pusujaan, jotka viimeisen viikon sisään ovat alkaneet sisältää pieniä nuolaisuja). Aamupalapöydässä tyttären kanssa lahjoimme miehen. Oon joskus aiemminkin tainnut todeta täällä, että tuolle ukolle on niin ihana järjestää ja keksiä yllätyksiä, koska se todella osaa näyttää kuinka paljon niitä arvostaa <3

Iltapäivällä saimme kylään mun lapsuudenperheen, eli myös ensimmäistä isänpäivää ukkina viettävän isäni. Omalle isälleni olin kutonut villasukat vironlipun väreissä, koska meidän sukujuuret on viron puolelta. Isä oli ihan ihmeissään, että mistä mä niillä väreillä oon sukat löytänyt, eikä meinannut hoksata, että ihan omin pikku kätösin ne olin neulonut. Myös vauvan kanssa askarrellut isänpäiväkortit (niin hauskaa yhteistä puuhaa) tuntuivat liikuttavan sekä ukkia että vauvan isää. 

Mutta olipa kyllä kivaa, kun meidän uuden talon tupa oli täynnä perhettä. Ahtauduttiin kaikki kuusi + vauva meidän neljän hengen ruokapöydän ympärille (uusi etsinnässä) ja tuhottiin aika iso satsi punaista currya ja puolikas limekakku. 

Illalla vielä saunottiin (kolmatta kertaa viikon sisään, oho) kahdestaan miehen kanssa vauvan jo mentyä yöunille. Aika täydellistä! 

Tälle viikolle onkin ohjelmassa erilaisten kodin hankintojen hoitamista, vähän vauvatreffejä ja ehkä jopa pieniä auringon pilkahduksia. 

Mahtavaa viikkoa!

ps. Näin synkkään vuodenaikaan on mahtava aika linnoittautua sohvalle viinilasin kanssa!

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Huh! Uskomatonta, että melkein kaksi viikkoa on hurahtanut viime kirjoituksesta. 

Mutta! 

Tätä kirjoitan meidän uuden talon "tuvasta" eli yhdistetystä olohuone-keittiö-ruokatilasta. 

Eilen luovutimme vanhan asunnon avaimet haikein mielin. Onneksi uudet omistajat vaikuttavat super mukavilta ja pitävät asunnosta toivon mukaan oikein hyvää huolta. Se oli meille se koti, johon palasimme aikoinaan reissusta kihlasormukset sormissa, myöhemmin hiukset laineilla hääkampauksen jäljltä ja lopulta sairaalasta pienen nyytin kanssa. Tulee ikävä sieltä avautuvaa maisemaa, vanhoja hirsiseiniä, puuhellan rätinää ja lattian narinaa. 

En oikein vieläkään usko, että tähän pisteeseen todella päästiin. Itselle tämä puoli vuotta asuntojahtia, mökki-kaupunki -seilaamista ja nyt viimeiseksi muuttorumbaa tuntui todella pitkältä, monimutkaiselta, stressaavalta ja raskaaltakin. Pari läheistä sen sijaan on ihastellut kuinka helposti meillä kaikki sujui, kun pääsimme vaihtamaan omistusasunnosta toiseen suoraan ja uuden löytyminenkin vei vain kuukausia, eikä esimerkiksi vuosia. Riippuu siis ilmeisesti ihan katsantokannasta.

Olen kuitenkin todella onnellinen, että nyt meillä on vain yhden kodin avaimet ja kaikki omaisuutemme on nyt yhdessä paikassa (ja okei, osittain mökillä) - vaikka se tarkoittaakin sitä, että vierashuoneemme koko lattiatila on täynnä erilaisia pussukoita ja nyssäköitä, enkä tiedä yhtään mihin niissä olevat tavarat laittaisi. 

Uusi koti tuntuu kuitenkin kutkuttavan ihanalta. Yhdessä tasossa olevat asuintilat tekevät asioista niiiiiin paljon yksinkertaisempia kuin kolmessa tasossa olevat. Lapsellamme on oma huone, jossa hän on nyt viikon nukkunut pääosin oikein hyviä öitä. Jääkaappi ja pakastin ovat valtavat ja pakastimessa on oma lokero lapsen ruokia varten - lopultakin saan itsetehtyä ruokaa johonkin valmiiksi! Pienessä kodinhoitohuoneessa on hoitotaso ja pyykit voi laittaa koneesta suoraan narulle ilman kerrosten välillä ramppaamista. Vieraille ja meille on pihassa autopaikat, eikä parkkipaikkaa tarvitse sukkuloida etsimässä yksisuuntaisilla kaduilla sinkoillen. Koiran voi päästää pikapissalle omalle pihalle aamulla ja ulkoiluttaa kunnolla vasta vauvan aamupäiväunien aikaan. Sadepäivänä vauvan voi nukuttaa rattaisiin katetulle terassille, johon vieläpä saa itkuhälyttimen rasiaan kiinni ja siihen on näköyhteys tuvasta. 

Rakastin vanhaa asuntoamme, mutta vasta nyt pois muuton jälkeen ymmärrän kuinka hankalia tietyt asiat siellä olivat. Ollaan miehen kanssa ihmetelty, että tällaistako tämä olisi voinut olla? Ei portaissa tiettyihin kohtiin varo-varovasti astumista, jotta vauva ei heräisi. Narisevissa lattioissa on tunnelmaa, paitsi silloin, kun narahdus herättää juuri nukahtaneen pienokaisen. 

Pelkäsin etukäteen, että uudessa talossa ei olisi samalla tavalla lämpöä ja sielua, kuin vanhassa hirsiasunnossamme oli. Toki tunnelma on erilainen, mutta jännästi meidän vanhat huonekalut istuvat tänne oikein hyvin. Koti näyttää omaan silmään kivalta yhdistelmältä vanhaa ja uutta. 

Kiitos vanha koti, olit meille hyvä.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Kökin parasta aikaa kotipihassa autossa. Vauva nukahti turvaistuimeen, kapinoituaan koko aamupäivän päiväunia vastaan, joten en raaski nyt herättää toista. Eli kökkikäämme täällä. 

Tämä ehdottomasti menee listaan ”asioita, joita en tajunnut ennen vauvaa”. Somessa välillä on törmännyt näihin instastoryihin ym, missä porukka jumittaa autossa, että vauva saisi nukkua. Ennen vauvaa, olisin varmaan ajatellut ”miksei se vaan vie sitä sisään nukkumaan?” En tiedä miten teillä, mutta meillä tämä ei todella onnistu! Ihastelin taannoin Simppelin sormikeittiön takana olevan Marjutin instastorya, jossa hän siirsi nukkuvan vauvan laivan sängystä rattaisiin ja rattaista autoon - siis miten?! Ehkä minäkin joskus, jos lapsia tulee enemmän.. 

Tässä itseni viihdykkeeksi mietin mitä muita asioita en ennen vauvaa olisi tehnyt tai ymmärtänyt:

+ ennen imetystä kummankin rinnan testipuristus, että kummasta tällä kertaa syöttää. Tämä tulee nykyään niin automaatiolla, että teen varmaan tätä myös julkisilla paikoilla. Sori siitä! 

+ Uimahallin suihkussa nakuna juoksentelu. Ennen olin just se tyyppi, joka äkkiä kietoutu pyyhkeeseen ja puki uikkarit jo pukkarin puolella nopeasti. Vauvauinnin yhteydessä totesin, että oma alastomuus unohtui täysin, kun yritti taiteilla uimisesta väsynyttä, aamupäikkärit skipannutta vauvaa ulos tämän märästä uimapuvusta - ei helppoa!

+ asioiden aikatauluttaminen vauvan aikataulun mukaan. ”No X nukkuu päiväunet todennäköisesti silloin, sopisko aiemmin/myöhemmin” tai ”meillä on sillon lounasaika, tullaan vähän myöhemmin” tai henkilökohtainen inhokkini: ”X nukahtaa autoon, ja sen ei pitäis nukkua enää kuuden jälkeen tai yö menee ihan pipariksi, ni me lähdetään jo ennen kuutta ajaa kotiin”. 

+ klassinen kahvin juominen tai ruoan syöminen kylmänä. Miksei sitä muka ehtisi juoda/syödä lämpimänä siinä samalla, kun katsoo sen lapsen touhuja? Niiiiiinpä. 

+ tavaravuoret mitä vauvan mukana pitää kantaa. Ennen vauvaa oma ajattelu taisi olla tasolla ”no sillä tarvii olla vaippoja ja ehkä joku unilelu”. Nykyään tuntuu, että meidän farmariauto on liian pieni.. 

+ hiippailu tai yritys olla hiljaisemmin vauvan nukkuessa. Ennen vauvaa: ”eikö olisi hyvä, että vauva tottuu ääniin?” Nykyisin miehelle: ”jos herätät vauvan kesken päiväunien kolistelemalla niin saat hoitaa sitä loppupäivän!” Ja tietäisitte vaan millaisia ninja-hyppyjä meillä harrastetaan, jos koira alkaa haukkua/ulvoa vauvan nukkuessa!

 

Haa! Vauva heräsi, jee, pääsen vessaan :”D 

t. Hullu mutsi

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Ah, vauva aamupäiväunilla, kynttilät palaa ja spotifysta "your favorite coffeehouse" -soittolista. Ihanaa! 

Ainakin niin kauan, kun ummistan silmäni pitkin lattiaa lainehtivalta lelumereltä (tämän viikon hitit on vanhat tuttipullot ja ikean vispilä), muuttolaatikkokasoilta (kyllä, jotain on sentään pakattu) ja nämä-pitäisi-viedä-kirppikselle-mutta-oikeasti-muutamme-ne-seuraavaan-asuntoon-ja-löydämme-viiden-vuoden-päästä -kasoilta.

Vietämme vauvan kanssa tätä viikkoa kahdestaan, koska mies on työmatkalla. Nyt on menossa päivä nro 3 ja toistaiseksi olen ihan järjissäni. 

Meidän pikkuneiti alkaa olla sen ikäinen, että pelkkä kotona puuhastelu ei tunnu oikein riittävän viihteeksi. Omat lelut on jyrsitty läpi (onneksi kaapeissa on noita edellä mainittuja hittituotteita, joita voi käyttää harhautuksena), muuttolaatikot saavat tuvan tuntumaan ahtaalta ja molemmat meistä tarvitsevat raitista ilmaa. Ollaankin tällä viikolla käyty puistossa keinumassa, pitkillä vaunulenkeillä, kirjastossa leikkimässä ja kirjoja lätkimässä, kahvilassa tuijottelemassa ihmisiä, isomummin luona ja naapurissa leikkimässä. 

Olen vähän kauhuissani siitä, että pian noista asioista useampi siirtyy bussimatkan taakse. Vaikka todella odotan sitä, että kaikki asuintilat ovat samassa kerroksessa, on kodinhoitohuone ja vauvallekin se oma huone, niin toisaalta palvelut jäävät tänne keskustaan. On toki uudessa kotikunnassamme kirjasto ja uskoisin vahvasti, että myös kahvila, mutta ne ovat kyseisen kunnan keskustassa, johon meiltä on matkaa noin viisi kilometriä. Ja väliä ei ole liikennöity muuta kuin koululaislinjoilla, jotka kulkevat muutaman kerran aamusta ja muutaman kerran iltapäivällä! Täytyy varmaan alkaa ovelaksi näiden bussien kanssa kikkailun suhteen. Onneksi taloon kuuluu kuitenkin iso piha ja ihan lähellä on pieni leikkipuisto. Ja toisaalta hyvin selvisimme myös kesästä mökillä - tässä välissä on taas vaan ehtinyt vähän liikaa kaupungistua! 

Onneksi asioilla on yleensä tapana järjestyä ja kaikkeen tottuu. 

Muistan esimerkiksi hyvin, kun jouduin silloin muutama vuosi sitten muuttamaan takaisin vanhemmilleni eksäni vallattua asuntoni. Yhtäkkiä pitikin kulkea toisesta kunnasta bussilla töihin. Pysäkille piti lähteä kävelemään ennen kuutta aamulla ja oli pimeä marraskuu. Hyppelin bussipysäkillä kylmissäni, nostin katseeni ja silloin näin ne - tähdet loistivat taivaalla uskomattoman kirkkaina. Kaupungin keskustassa asuessa sen unohtaa miten hyvin tähdet näkyvät ilman kaupungin valoja. Saan yhä kiinni siitä fiiliksestä mikä siellä bussipysäkillä oli, kun puhaltelin huurua ilmaan ja tuijotin tähtiä. 

Ensi viikolla saadaan tuijotella tähtiä oman kodin pihalta!

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Ohhoh, kylläpäs nyt päivitän. Kiitos ja anteeksi!

Istun tällä hetkellä kahvilassa yksin valtavan kahvileilin kanssa. Olisin oikeasti halunnut lemonade-juoman, mutta niitä myytiin vaan valmiiksi muovimukeihin tehtynä, joten en ottanut sellaista. En nyt sitten oikeasti enää tiedä oliko se ympäristövalinta vai ei, koska ei tuo kahvikaan mikään ekoteko ole. Noh, ainakaan muovijätettä ei nyt syntynyt. 

Vietin aamupäivän käymällä käsihieronnassa, mihin sain lahjakortin syntymäpäivälahjaksi. Tunti pelkästään käsien hieromista oli yllättävän rentouttava kokemus. Hieronnan päätteeksi tarjoiltiin pieni kuppi hyvin mausteista teetä. Hillitsin itseni enkä kaivanut puhelinta laukustani teetä hörppiessäni, vaan yritin viimeiseen asti pitää kiinni hierontahuoneessa mukaan tarttuneesta rentoudesta. Milloinkohan viimeksi olin ollut tekemättä mitään, ja vielä niin, että olin hereillä? Aina on niin kamala tarve katsoa, kuunnella, nähdä tai näplätä jotain. Vauva-arjessa ainoita hetkiä, jolloin vähän vastaavaan tilaan pääsee, taitaa olla auton kyydissä, kun voi vain tuijottaa maisemia. 

No mutta! Tänään on jälleen suuren suuri juhlapäivä, sillä vauvamme täyttää tänään jo 10 kuukautta!

Tiedän toistavani itseäni, ties kuinka monetta kertaa, mutta uskomatonta! Joka kuukausi vain hämmennyn entistä enemmän siitä, että tuo tyyppi on jo noin iso. 

Vauvamme 10 kuukautta:

+ nousee tukea vasten seisomaan.

+ kuvittelee äidin olevan aina takana, kun nousee seisomaan, eli uskoo, että seisaaltaan voi aina myös paiskautua taaksepäin suorilta jaloilta. Ei voi.

+ kävelee käsistä kiinni pitämällä hyvin tukevasti. Kävelykärryn kanssa itsenäisesti myös melko hyvin. 

+ ryömii järkyttävää vauhtia, ylittää myös esteitä kuten kynnyksiä, jalkoja ym. Konttaa lähinnä vain parin liikkeen verran, eikä tunnu olevan asiasta kiinnostunut. Kävellen liikkuminen on kuitenkin paras tapa liikkua, ja haluaisikin, että joku kävelyttäisi k o k o ajan. 

+ pitää suurena tavoitteenaan koiran vesikupille pääsyä. 

+ tykkää kovasti myös patterin termostaatin säätelystä, kirjojen hyllystä repimisestä, maton purkamisesta ja lattian nuolemisesta. Hänellä on myös fiksaatio "Kukkuluuru Puppe" -kirjan viimeisellä sivulla olevaa sinistä ovea kohtaan - se on revittävä irti, keinolla millä hyvänsä.

+ ei omaa pienintäkään itsesuojeluvaistoa. 

+ vierastaa koko ajan vähemmän. Äiti tuntuu edelleen olevan kuitenkin ykkönen, jee! Isä on tietty myös paras, mutta myös mummi aiheuttaa suuren riemun, sekä "ma!" -huutoja. 

+ nukkuu yleensä kahdet päiväunet, mutta melko vaihtelevan mittaisina. Parhaimmillaan vajaa 2h, pahimmillaan alle puoli tuntia. 

+ herää aamuisin 5-5:30 välillä - ensi viikon kellojen siirtoa odotellessa.. Tosin, nyt kahtena aamuna on herännyt vasta kuuden jälkeen.. elättelemme toivoa. 

+ rakastaa koiria ja on myös lumoutunut toisista lapsista - ainakin niin kauan, jos ne eivät liiku liian nopeasti tai koske naamaan.  

+ ymmärtää puhetta mielestäni melko hyvin. Kysyttäessä missä isi on tai koira, katsoo oikeaa kohdetta päin. Ymmärtää selvästi ainakin sanat maito, nälkä, nukkumaan, alas sekä oman nimensä. On niitä muitakin, mutta nämä nyt ensin tulivat mieleen.

+ syö todella reippaasti niin kiinteitä kuin maitoakin. Lemppareita ovat hedelmäsosepussit, kananmuna, jauheliha, kanapötköt, banaani ja maissinaksut. Myös erilaiset marjat ovat kovin innostavia, mutta niitä on nyt vähän huonommin ollut tarjolla. Edelleen valmissoseet, missä on klönttejä, ovat suorastaan oksettavia ja se näytetään hyvin selvästi. 

+ hymyilee viidellä hampaallaan hyvin ilkikurisen näköisenä. Siskoni muotoili juuri tällä viikolla vauvan näyttävän "tuhmalta hiirulta" :--D

Nyt taidan lähteä kotiin tuon pikkuhiirumme luo.

Ihanaa viikonloppua!

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Silloin kun perustin tän blogin, mainitsin, että pidin täällä aiemminkin blogia. Löysin sen postaukset (kevyet 87 sivua wordissa pienen pienellä präntillä, oho!) ulkoisen kovalevyn kätköistä. 

Huomasin samalla, että nythän on vuosipäivä. Tuntuu uskomattomalta, että tästä tekstistä on vasta kolme vuotta ja noista tapahtumista neljä. Miten pitkän matkan sitä onkaan tullut. 

"VUOSI

20.10.2015 06:48

Aamubussipostaus..

Tänään tulee vuosi siitä, ku jätin Rn.

Tuntuu ihan hullulta, et vuosi sitten tänä päivänä heräsin vielä sen vierestä. Kuumeisena, silmät turvonneena edellisen illan itkemisestä. Lähetin sen töihin vakuutellen, että kyllä tästä taas selvitään, ja sen lähdettyä varasin itelleni lääkärin. Lääkärissä romahdin jollekin opiskelijalle, lääkäri itse puhu taempana puhelimeen. Kerroin, että mun poikaystävä on kamala, kontrolloiva, tuntuu etten saa henkeä. Lääkäri lopetti puhelun ja otti tilanteen haltuun. Se teki tutkimuksen mun kuumeen takia ja katsottuaan mun korvaan, katso se seuraavaksi mua silmiin vakavana. 

"Onko se mies väkivaltainen? Sulla on verta korvassa." 

Sain vain nyökättyä ja aloin itkeä entistä enemmän. Lääkäri totes, että nyt meet kotiin, pyydät jonkun hakemaan sut ja lähdet. Ettei käy pahemmin. 

Menin kotiin, soitin töihin, sain koiran hoitoon. Pakkasin itkien, mutta päämäärätietoisesti. En tiennyt mihin aikaan R pääsee töistä, tarkistin kelloa koko ajan paniikissa. Illalla olin lapsuudenkodissa siskon huoneen sängyssä tuijottamassa eteeni tajuamatta mitään. 

Seuraavat kolme kuukautta oli jatkuvaa selviytymistaistelua. Muistan sen pelon, joka sai mun hengen salpautumaan silloin lähes päivittäin. 

Lääkäri kirjoitti mulle noina kuukausina lähetteen, minkä teksti tuntui olevan jonkun toisen elämästä:

"Taustalla vajaa vuoden mittainen, erittäin traumaattinen seurustelusuhde missä vastapuoli ilmeisen narsistinen, manipuloiva, erittäin kontrolloiva, fyysistä väkivaltaa käyttävä. Suhde aiheuttanut siitä irtaantumisen jälkeen tutkittavassa voimakasta ahdistuneisuutta, pelkotiloja, syömis- ja unihäiriöitä. Edellä mainitut oireet jatkuvat edelleen intensiteetiltään vaihdellen."

Nyt tuntuu uskomattomalta, että selvisin siitä kaikesta. Mulla on työ, koti, koira, mun tukena olleet ystävät, rakas perhe ja ihana ihana V. Oon paljon vahvempi kuin ennen Rää. Se muutti mun tapaa ajatella, tapaa suhtautua asioihin. 

Oon yhä välillä vihainen, surullinen ja katkera. Joskus tekis yhä mieli päästä puhumaan sille suu puhtaaksi. 

Mutta en aio tehdä sitä. 

Se ei kuulu enää mun elämään ja hyvä niin. Selvisin."

 

Julkaisen tämän siksi, että haluan sanoa tämän: 

Jos olet suhteessa, jossa vastapuoli on tuota edellä mainittua, tai epäilet, että saattaa olla: Lähde. Lähde heti. 

Siitä selviää.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Olen jo monta päivää haaveillut, että ehtisin tulla tänne kirjoittamaan sellaisen mitä-meille-kuuluu-lillerilalleri -postauksen, mutta edes siihen ei ole tuntunut olevan aikaa! 

Päivienhän kuuluisi kulua pakatessa, koska muuttoon on enää kaksi viikkoa (!!!!), mutta edelleenkään ei olla pakattu yhtään mitään. Hups. 

Mies on tässä ihmeellisellä viiden päivän vapaaputkella (ei saa tottua tähän liikaa, tämä on hyvin poikkeuksellista) ja sehän pitäisi käyttää muuton kannalta hyödyksi, mutta toistaiseksi näyttää aikaa huonolta tämä edistyminen. No, olen kirjoittanut paperilippuselle (mihinhän se on kadonnut..) listan asuntomme paikoista, missä olisi pakattavaa. Lista on luokkaa:

"Portaiden alunen [ ]
Yläkerran vaatehuone [ ]
Vessan peilikaappi [ ]" ym. - auttaa varmaan muutossa ihan saakelisti. :--D

Mikä meidän aikaa sitten on syönyt? 

Rehellisesti, en edes tiedä! 

Tänään käytiin kyllä maaseutumatkailemassa, kun huristeltiin tekemään aamupalaa mieheni siskolle, joka täytti pyöreitä. Iskettiin synttärisankarille vauva syliin ja hätisteltiin hänet pois omasta keittiöstään. Olin pakannut mukaan kaiken suodatinpusseista lähtien ja oltiin yritetty miettiä aamupalan tarjoiltavat kälyni maun mukaan. Kesällä meidän mökki-kommuunissa opin, että hän ei ole samalla tavalla aamupalaihminen kuin itse olen, joten tarjolla oli paljon hedelmiä, jogurttia ym. kevyempää syömistä - ja toki maailman taivaallisin suklaakakku. On ollut ihana huomata, että kerta kerralta mieheni sukulaiset tuntuvat enemmän myös mun perheeltä. Vauvamme nimiäisissä jo totesimme, että sellaisella pienellä tyypillä on supervoima: vauva yhdistää kaksi sukua, pelkällä maailmaan putkahtamisella. Vaikka jokaisessa perheessä ja suvussa on varmaan ne omat juttunsa, olen ihan mielettömän iloinen siitä, että juuri nämä ihmiset ovat mun lapseni sukua ja perhettä. <3

(oli tähän lisäksi vielä karjalanpiirakoita, mutta ne oli vielä uunissa lämpenemässä - pakko puolustautua, kun näyttää jo vähän liian kevyeltä!)

Mutta juu. Luulen, että tuon muuttoprojektin suuruuden tajuaa tosissaan vasta, kun pakkaamisen aloittaa. Ollaan muutettu miehen kanssa yhdessä jo kahdesti ja molemmilla kerroilla karsittu tavaroita aika reippaalla kädellä. Toistaiseksi voin siis elää vielä harhaisessa kuvitelmassa, että meillä on täällä asunnossa vain tavaroita, joita käytämme lähes päivittäin, joten emme nyt edes olisi voineet pakata vielä mitään. 

Erinomainen selitys eikö? 

Tähän loppuun vielä kuva meidän pikkuisen super söpöstä juhlalookista tältä aamulta. Meinasin sulaa, kun typy tassutteli pikku mekossaan ympäriinsä.

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Äitiyslomani loppui. 

U s k o m a t o n ta. 

Tuntuu ihan älyttömältä, että lapseni on jo sen ikäinen, että hänet voisi viedä päiväkotiin ja itse palaisin täysipäiväisesti töihin - mitä ihmettä, mihin tämä aika oikein menee? 

Sain eilen Kelalta kotihoidontuki-päätöksen ja kyllä vähän nieleskelin, kun sitä summaa katselin. Kotihoidon tukihan on tosiaan 338,34€/kk miinus vielä verot. Tuohon päälle voi saada vielä hoitolisää, mutta miehen juuri vaihtuneen työpaikan takia, en voinut vielä sitä hakea (tarvitaan palkkakuittia yms.), eikä se nyt muutenkaan mikään valtava summa ole, kun toinen on täysipäiväisesti töissä. 

Eli joo, ei tuolla rahalla ainakaan täällä kovin pitkälle pötkitä. 

Toki on todella hienoa, että Suomessa on ylipäätään tällainen mahdollisuus, että voi jäädä kotiin hoitamaan lasta.

Silti olen himpun verran sitä mieltä, että näitä tukia voisi jakaa vähän eri tavalla. Jo opiskeluaikoina koin siitä vääryyttä, että esimerkiksi toimeentulotuki on isompi kuin opintotuki asumislisineen. Mielestäni on melkolailla ristiriitaista, että koko ajan painostetaan ja muka-"kannustetaan" opiskelijoita siihen, että pitää valmistua määräajassa. Opintotuki on kuitenkin harvassa taloudessa riittävä kattamaan edes vuokraa, joten työnteko opiskelujen ohella on lähes pakollista - ja sitten ihmetellään, kun opiskelijoilla on vaikeuksia hoitaa töitä ja täysipäiväistä koulua saman aikaisesti (esim. meidän opinnoissa oli useassa kurssissa 100% läsnäolopakko, eikä mitään akateemista vapautta), eivätkä esimerkiksi nämä valmistumistavoitteet toteudu. Nojoo, nyt lähti vähän sivuraiteille, phuuh. 

Meillä on sinänsä onnellinen tilanne, että jäin äitiyslomalle vakituisesta työsuhteesta. Tänään tällä mimmillä alkoi itseasiassa kesäloma, eikä hoitovapaa. Suunnitelmissani on olla hoitovapaalla koko ensi vuosi. Taloudellisesti varmasti tekee omalla tavallaan tiukkaa ja vaatii varmasti erilaista rahankäyttöä kuin töissä ollessa. 

Olen välillä ollut ahdistunut siitä, että menin sanomaan töihin, että palaan vasta 2020 takaisin sinne. Pelottaa, miten suoraan sanottuna kestän hiekkalaatikko-elämää koko ensi vuoden. Nyt tilanne on ihana, kun on paljon äiti-kavereita, mutta mitä sitten, ku he tipoittain palaavat takaisin töihin? Kuinka yksinäiseksi sitä tulee. Miten tuo pieni ihminen viihtyy, riitänkö hänelle? 

Kaipaan töistä sitä, että saan käyttää päätäni. Tehdä työtä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja missä vaikutan asioihin. Saan onnistumisen kokemuksia ja haasteita. Välillä toki tuntuu, että hakaan päätäni seinään, sitä en kiellä! Kaipaan myös työkavereitani ja työyhteisöön kuulumista. Kahveja ja lounashetkiä, mutta myös palavereita ja kaikkea sitä muuta. 

Ja samalla tiedän, että elän nyt ihan ainutlaatuista aikaa elämässäni. Saan olla lapseni kanssa kotona, tehdä hänen kanssaan juuri niitä asioita, joita haluamme tehdä. Mennä puistoon keinumaan, lukea satuja, ihailla muuttuvia vuodenaikoja ja tuota ihan päättömän upeaa ruskaa. 

Tiedän jo nyt, että keväällä 2020 palattuani töihin (mikäli elämä ei heitä tielle jotain muuta), tulen miettimään, että mitä ihmettä oikein sekoilin silloin syksyllä 2018. Niinhän se aina menee, asiat näkee selkeämmin, kun niihin ottaa vähän etäisyyttä. 

Olen hirveän kiitollinen kaikesta mitä minulla on juuri nyt.

Ja tuosta kolmestasadastakolmestakymmenestäkahdeksasta eurosta ja kolmestakymmenestäneljästä sentistä (miinus verot ofc)!

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Huhheijaa! Tuntuu, että tuosta TSH-arvostelun kirjoittamisesta olisi viikkoja, eikä vain yhtä! 

Tässä välissä ehti olla ystävieni häät, joissa tosiaan sain kunnian toimia kaason tehtävässä.

Häät olivat lapsettomat ja vauva pärjäsi hoidossa varsin mallikkaasti. Tosin kipaisimme hääpaikalta vanhemmilleni laittamaan vauvan nukkumaan - mikä olikin hyvä, koska pikkuneiti oli melko hysteerinen siinä vaiheessa, kun tulimme paikalle, eli en tosiaan usko, että iltamaito olisi mistään muusta lähteestä kuin äidistä, uponnut. Onneksi hääpaikka oli lähellä ja poissaolomme juhlasta oli vajaa tunti. Kakun leikkuun missasimme, mutta onneksi siinä ei kaasoa kaivattu ja ehdimme kuitenkin kakkuapajille.

Häät ylipäätään sujuivat oikein malliikaasti - paria vain lähinnä kaasojen tai järjestelyyn osallistuneiden tiedossa olevaa minimaalista katastrofia sekaannusta lukuunottamatta - ja vielä yöllä sänkyyn kömpiessä korvissa jyskytti musiikki ja jalat kihelmöivät kaikesta joraamisesta. Ihanaa! 

Olen nyt tämän ja viime kesän aikana päässyt mukaan viiteen eri hääjuhlaan, joista kahdessa olen toiminut kaasona ja niin, yhdet olivat omat häämme. Vaikka kieltämättä usein häissä on aika pitkälti sama kaava ja tällä hetkellä vallalla olevat muotisuuntaukset (sanoisin, että nyt kukat ja kasvit, juuttinaru ym. ovat aika hitti) yhdistävät, on silti kaikissa häissä näkynyt hääparin oma tyyli jotenkin. 

Ajattelin, että voisin vähän jakaa asioita, joita olen häähommissa häämaailmasta oppinut, koska let's face it, aika ihana maailma se on! Katsotaan saanko tästä ihan postaussarjan aikaiseksi, mutta tässä keskityn nyt lähinnä HÄÄOHJELMAAN

Esittelyleikit

Olen hirmuisesti pitänyt siitä, että häissä jollain tavalla juhlan alussa käydään yleisesti ja yhdessä läpi sitä, ketkä paikalla ovatkaan. Hääparin yleensä - toivon mukaan - tietävät kaikki, mutta harvoin kaikki vieraat ovat tuttuja keskenään. Esittelyleikit voivat vähän avata läsnäolijoiden statusta hääparin elämässä (työkaverit, sukulaiset, naapurit...) sekä antaa pöytiin keskustelunaihetta. Lisäksi mielestäni tällainen ohjelmanumero juhlan alkuun vapauttaa tunnelmaa, nostattaa fiilistä ja vähän karistaa sitä vihkimiseen usein liittynyttä hartautta. 

Esittelyleikeistä olen nyt nähnyt kahta eri versiota. Toinen, nopeampi ja ehkä helpompi toteuttaa, on se, että kaasot/bestmanit/seremoniamestarit huutelevat ääneen ihmisryhmiä, jotka sitten seisomaan nousemalla tai jotain lippulappusia nostamalla, näyttävät kuuluvansa tähän porukkaan. Jotta homma ei ole ihan vain polvien nitkuttelua, tekee hommasta hauskemman se, että porukat ovat jotenkin hauskasti mietittyjä. Yksissä häissä pyydettiin ensin nousemaan morsiamen serkkuja - meitä oli paikalla parisenkymmentä - ja sitten sulhasen serkkuja, jolloin huoneen toisessa päässä hiljaa nousi yksi ihminen seisomaan - vieraita nauratti. Tämän onnistumiseksi hääparin on siis hyvä olla mukana suunnittelemassa huudeltavia ihmisryhmiä, koska heillä on paras tuntemus vieraista. 

Toinen muoto on se, että ihmisryhmät kerrotaan juhlavieraille, mutta ei hääparille ja hääparin tulee sitten arvata mikä milloinkin seisovaa porukkaa yhdistää. Vieraat voivat sitten antaa vihjeitä, jos hääpari ei millään keksi. Tässä versiossa huomio on ehkä enemmän hääparissa, joka koittaa ratkaista mysteeriä. Tässä versiossa on enemmän työtä ohjelmanumeroa pitäville ihmisille, koska heidän täytyy keksiä ryhmät ja miettiä miten vieraat näkevät nimetyn ryhmän, mutta hääpari ei. Meidän häissä kaasot olivat askarrelleet A3-paperille kyltit, jotka näyttivät vieraille - toisissa häissä käytettiin videotykkiä, jolla ryhmät heijastettiin hääparin taakse. 

Erilaisia ryhmiä niiden itsestään selvien sukulaisten ja kavereiden lisäksi ovat olleet esimerkiksi: kaikki sulhasen alasti nähneet; kaikki hääparin koiraa lenkittäneet; kaikki, jotka itkivät kirkossa; kaikki sinipukuiset; kaikki, jotka ovat tunteneet morsiamen tai sulhasen vähintään 10 vuotta; kaikki, joilla on nälkä jne. Ja totta kai, klassikkona: viimeiseksi "kaikki, jotka toivottavat hääparille onnea!", jolloin sitten viimeistään kaikki vieraat saavat osallistua nousemalla - tai ainakin syytä olisi :--D Jotenkin tämä kohta liikuttaa aina, koska sitähän varten ne kaikki vieraat siellä ovat - juhlimassa sen ihanan parin onnea ja rakkautta! <3

Puheet

Nuo ah niin ihanat, kamalat, kiusalliset tai ratkiriemukkaat puheet. 

Pidin itse puheen viikonlopun häissä ja voin sanoa, että kyllä jännitti! Pelkäsin, että höpötän liian nopeasti, kukaan ei naura, hääpari suuttuu tai itse pyörryn. Mutta ei, se sujui ihan hyvin - morsian itki, oli se sitten hyvä tai huono asia, mutta sulhanen ja vieraat kehuivat jälkeenpäin, wuhuu! 

Itse pidän häissä eniten siitä, että puheet tulevat eri aikoihin ja klassisesti niin, että puhuja kilisyttää lasia ja höpöttelee sitten, mitä höpöttelee. Olen nähnyt myös toteutuksia, joissa puheet pidetään vuorotellen erillisen puhujanpallin takaa, jolloin homma menee helposti vähän puuduttavaksi. Lähinnä on hyvä tiedottaa etukäteen puhujille esimerkiksi minkä aterian yhteydessä heidän puheensa aika on; oli se sitten pääruoan tai kakun aikaan, ja puhujat saavat sitten itse rohkaista itsensä lasia kilisyttämään, kun siltä tuntuu. 

Hyvän puheen sisältöä en lähde nyt analysoimaan, koska en halua vahingossakaan loukata ketään. Oma vinkki itselleni oli vaan se, että halusin puhua rehellisesti ja siitä mun näkökulmasta.

Niin ja lisäksi kirjoitin puheeni hääparille talteen, koska itsestäni on ihana välillä lukea meidän häissä pidettyjä puheita! Eli se vielä vinkkinä, tallentakaa puheet jotenkin!

Perinteiset ohjelmat

Olin tänä syksynä yksissä sotilashäissä vieraana ja siellä oli ihan omat perinteet miekan poltosta sotilaiden maljaan - ne onkin homma ihan erikseen.

Itse rakastan perinteitä ja siksi ainakin omiin häihin halusin kakun yhdessä leikkaamiset polkaisuineen, häätanssin (Samae Koskisen "Hän jolla on kaikki" sopi meille täydellisesti) sekä kimpun ja sukkanauhan heiton.  

Ohjelmanumerot

Erilaisten ohjelmanumeroiden tarkoitus on mielestäni niin viihdyttää ihmisiä kuin myös paljastaa hääparista ehkä ihmisille uusia puolia. Lisäksi ohjelmanumeroissa on mielestäni kiva myös vähän aktivoida häävieraita mukaan hommaan. 

Viikonlopun häissä ainoa ohjelmanumero oli hääparin toiveesta kenkäleikki. Kenkäleikki on siis se klassinen, jossa yleisimmin hääparille esitetään erilaisia kysymyksiä kumpi heistä tekee asiaa X, jolloin sitten hääpari selät vastakkain istuen kohottaa joko morsiamen tai sulhasen kenkää. Selitin tämän leikin lähes yhtä selvästi lauantain häissä, mutta onneksi kyseinen leikki on lähes kaikille tuttu, joten eiköhän tämä selitys nyt riittänyt. Kenkäleikin plussia on se, että se on edullista toteuttaa, se sopii myös vähän vähemmän esiintymisestä nauttivalle hääparille ja siitä voi tehdä erilaisia variaatioita. Näissä viikonlopun häissä meillä esimerkiksi oli pelkkien väittämien sijaan tarina, joka kuljetti hääparin päivän läpi: käytiin läpi vähän aamutoimien hoitoa, töihin lähtöä, yksi ihmeellisen sopuisa ikea-reissu ja kestittiin vieraita illalla. Hääparilta sitten välillä kyselimme selityksiä joihinkin vastauksiin ja vierailla tuntui olevan hauskaa. Erilaisia versioitahan voi kehittää loputtomasti, hääparin sijaan tuoleihin voi istuttaa anopit tai apetkin. 

 

Meidän omiin häihin suunniteltiin miehen kanssa humoristinen tietovisa. Jokaiseen pöytään oli pöytäkolmioon (menu, ohjelma ym.) lisätty myös a b c -vaihtoehtoinen kysymys. Kun tietovisan aika oli, kehotettiin ensin jokaista pöytäseuruetta tutustumaan omaan kysymykseensä ja päättämään mitä vastaavat. Bestmanien erinomaisella vedolla sitten käytiin läpi kysymykset pöytä kerrallaan: pöydästä vapaaehtoinen luki kysymyksen, kertoi mitä he vastasivat ja me sitten hääparina paljastimme tarinan jokaisen kysymyksen takaa. Teemana oli siis meidän rakkaustarina ja näin samalla vieraille selvisi miten olemme tavanneet ja miten juttumme kulki siihen pisteeseen, missä tuolloin oltiin. Meillä kysymyksiä olivat esimerkiksi "Miten hääparin ensisuudelma tapahtui?" (oikea vastaus: morsian kysyi sulhaselta aikooko tämä ikinä suudella häntä), "Mitä X vastasi Y:n kosintaan?" (oikea vastaus: "todellakin!") jne. Olimme etukäteen miettineet kysymykset niin, että pöydille osuisi sellainen kysymys, johon he eivät ehkä vastausta tietäisi - eli esim. kavereilta ei kysytty miten olemme tavanneet (oikea vastaus: tinderissä, wuup!), koska heille se olisi ollut liian helppo kysymys. Tästä ohjelmasta kiiteltiin jälkeenpäin, koska vieraat pääsivät osallistumaan ja tutustuivat meihin lisää myös parina. Jälkeenpäin itse mietin, että tietovisa antoi varmaan meistä miehen kanssa aika mielenkiintoisen käsityksen :'D

Meidän häissä bestmanit todella yllättivät. Olimme antaneet heille tiedon, että ohjelmassa olisi tilaa jollekin lyhyelle ohjelmanumerolle siihen ja tähän kellonaikaan, ja saavat keksiä siihen jotain, jos haluavat. Rehellisyyden nimissä, odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mutta herrat yllättivät todella. Todellakin parhaat miehet, olivat kehittäneet haiku-runoista ohjelmanumeron. Vieraat kerättiin yhteen ja bestmanit lähettivät liikkeelle runon sekä pienen paketin. Runot ohjasivat aina kenelle paketti seuraavaksi pitää antaa, esimerkiksi anopit, kaasot, joku jolla on lasi kädessä, illan kaunein nainen, kunhan ei morsian jne. Se kenelle paketti aina saapui, luki seuraavan runon ääneen ja antoi paketin eteenpäin. Viimeiseksi paketti päätyi meille ja saimme ohjeistuksen avata sen. Paketissa oli tutti pienelle, vielä syntymättömälle lapsellemme. Snif, vieläkin liikutun.

Vieraiden itsenäisemmät puuhat

Viime aikoina muodissa on ollut hääbingo, jonka tosin olen kokenut useammissa häissä melko ongelmalliseksi. En tiedä miksi ihmisillä on sen kanssa niin hirveä kiire, mutta usein ensimmäinen bingo huudetaan jo ennen kuin edes ruokaan asti on päästy! Kun yhtäkkiä voittajat on löytyneet jo ensimmäisen puolen tunnin sisällä, jää homma muilta vierailta yleensä sitten siihen. Tästä syystä esimerkiksi omista häistä jätimme bingon kokonaan pois, vaikka kivaa pöytäpuuhailua se onkin. 

Salaiset tehtävät sen sijaan halusin omiin häihimme. Osan tehtävistä otin netistä ja osan suunnittelin ihan meille sopivaksi. Toteutimme salaiset tehtävät kuvan mukaisella tavalla: oli tehtäväpurkki, josta halutessaan sai tehtävän hakea. Jos tehtävä ei miellyttänyt, sen kun laittoi sen takaisin purkkiin. Jos sen sijaan halusi tehtävää lähteä toteuttamaan, sai tehdä tehtävän omalla tyylillään, kirjoittaa nimensä lappuun ja palauttaa suoritettuna toiseen purkkiin. Loppuillasta arvoimme muistaakseni viisi palkintoa tehtäviä tehneiden kanssa + annoimme yhden erityistunnustuksen kaverilleni, joka oli suorittanut melko haastavia tehtäviä pitkin iltaa hyvin kunniakkaasti (hän esimerkiksi piti puheen, jossa kertoi tarkalleen mitä kello on, jonka jälkeen pyysi kaikki parrakkaat miehet ulos ryhmäkuvaan - siitä tulikin huikea kuva muuten - jonka jälkeen hän vähän myöhemmin tanssilattialla sukelsi toisen bestmanin jalkojen välistä - ja pyysi vielä kuvaajamme lähettyville kärkkymään niin, että koko homma saatiin mahtavaan kuvasarjaan :'D olihan sille nyt pakko nostaa hattua) 

Kivan lisäohjelmanumeron häihin saa siitä, että tällaisten pelien voittajat palkitaan jotenkin. Toki bingon huutajalle voidaan vain ojentaa voittopullo, mutta itse halusin palkitsemisesta myös oman ohjelmanumeronsa. Omissa häissämme tosiaan suoritetuista salaisista tehtävistä arvottiin voittajat, jotka saivat sitten valita annetuista vaihtoehdoista palkkinnon itselleen. Olin askarrellut ruskeat paperipussit, joissa ulkopuolella luki voitot tyylillä: "suukkoja" (suukko-suklaata), "mammonaa" (suklaakolikoita), "lämmikettä iltaan" (kahdet tigerin hupisukat miehen ja naisen koossa), "helpotusta seuraavaan aamuun" (10€ hesburger lahjakortti) ja "winter is coming" (minttuviinaa ja kaakaojauhetta). Tuolle erikseen palkitulle kaverille annoimme palkinnoksi etuilu-oikeuden yöpalapöytään, eli hän sai tulla hakemaan hodareita hääparin kanssa samaan aikaan - kyllä kuulemma kelpasi! :D

Muuta kivaa puuhaa häissä on mielestäni vieraskirjan täyttö (oli sitten vapaa sana tai täytettävät kaavakkeet tyylillä "sovitte yhteen kuin ____ ja ____"), piilopullon etsintä, photobooth-tyyppiset pisteet ym. Vain mielikuvitus on rajana!

Olen ehdottomasti sen kannalla, että on kiva, että häissä on jotain ohjelmaa, mutta toisaalta, sitä ei missään nimessä saa olla l i i k a a. Häät kiitävät ohi aivan valtavalla vauhdilla, ruokailut ynnä muut vievät oman aikansa ja vapaaseen seurusteluun sekä joraamiseen pitää myös olla aikaa. Eli kultainen keskitie!

 

Vaikka kaason homma voi olla aika stressaavaa, erityisesti tällaiselle perfektionistille, on silti jo vähän ikävä kaikkea tuota häätohinaa. Ihania häiden suunnitteluja kaikille hääpareille ja hääseurueisiin kuuluville! Tehkää teidän näköinen juhla <3

Ladataan...

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Taivaskin oli eilen mukana häikäisemässä - ensimmäisellä väliajalla katsomosta tullessa oli tällainen näky vastassa, wou! 

Eilen tapahtui historiallisia asioita: 

Joku muu laittoi vauvan nukkumaan niin, että en ollut paikalla!

Tai no, lähinnä mun maitobaari-ominaisuutta on niissä nukutuksissa kaivattu. Mutta eilen, kahdeksan aikaan illalla, minä sekä maitobaariominaisuudet olimme mieheni kanssa teatterissa. 

Oli ihana saada pistää nätit vaatteet päälle, punata huulet ja juoda lasi viiniä komean miehen kanssa jutellen - mieskin nyt vielä sattui olemaan aviomieheni, aika huippua! (;

Väliaikoineen neljän tunnin mittainen Taru Sormusten Herrasta oli kyllä aikamoista spektaakkelitykitystä. 

Lavasteisiin olimme käyneet tutustumassa jo Turun (ohhoh, sokki paljastus, olemme, toistaiseksi ainakin, turkulaisia - jos joku ei ole huomannut kuvissa taustalla näkyneitä "varför Paris vi har ju Åbo" ja mahtavan Toimisto23:n Turun kaupunkikartta -tauluja) vauvaviikko tapahtumassa keväällä. Silloin jo tuijotin lumoutuneena valtavia muureja ja varsinkin massiivisia enttejä. Nyt olikin mahtavaa nähdä lavasteet käytössä ja olen kyllä aikalailla häikäistynyt. Juurikin Entit ja Nazgûlit olivat todella näyttäviä. Hobittien piilotellessa viljapellossa läpikuultavan hevosen hengittäessä raskaasti yläpuolella, teki itsekin mieli kaivautua syvemmälle penkkiin.

Toki aikamoista tarinan läpijuoksua näytelmä oli, ja mietinkin, että jos tarina ei olisi ollut ennestään tuttu, olisivatko jotkut kohtaukset jääneet vähän epäselviksi. Tämä oli kuitenkin mielestäni melko odotettavissa, kun noin tapahtumarikas kertomus tiivistetään kokonaisuudessaan muutamaan tuntiin. Jos menen-aina-viimeistään-kymmeneltä-nukkumaan -äitiväsymystä ei otettu huomioon, niin tuo neljä tuntia meni kyllä ihan hujauksessa.

Näyttelijöille nostan hattua. Heitä oli kaikenkaikkiaan esityksessä yllättävän vähän, vain 22 (jos laskin oikein), mutta tästä huolimatta näytelmässä oli onnistuttu tekemään muun muassa näyttäviä taistelukohtauksia. 

Itsehän olin niin pönttö, että unohdin silmälasit reissusta ja ensimmäisellä väliajalla myönsin miehelle, että en itseasiassa näe yhdenkään näyttelijän kasvoja kunnolla. Mies harmitteli pilkettä silmäkulmassa, että aika sääli, koska siellä olisi pari aika komeaa miesnäyttelijää lavalla, höh.

Ehdottomasti parhaan suorituksen mielestäni (ja muunkin yleisön mielestä vislauksesta ja kiljunnasta päätellen) teki Miska Kaukonen Klonkku-vetonsa kanssa. Aivan huikeaa työtä, ei voi muuta sanoa! Kaikki liikkumisesta, äänestä ja puhetavasta lähtien vastasi täydellisesti mielikuvaani kyseisestä hahmosta. 

En tätä tekstiä aloittaessani tiennyt kirjoittavani arvostelua esityksestä, mutta tässä sellainen nyt puoli huomaamatta syntyi. 

Mikäli olet yhtään lähimaastossa tai vaikka jopa vähän kauempana, niin suosittelen kyllä kokemusta, jos Tolkien tai huikeat teatteri kokemukset ovat yhtään sydäntä lähellä. Lippujakin näyttäisi olevan vielä myynnissä, vinkvink!

ps. Kokemuksesta vielä hienomman tekivät meidän edessä istuneet teini-poitsut, jotka vaikuttivat ennen näytelmää vähän silmiään pyöritteleviltä ja haukottelevilta, mutta joiden huomasin jossain vaiheessa kurottautuvan penkeissään eteenpäin. Poitsut myös hekottivat kovin Gandalfin huutaessa Balrogille "you shall not pass"ia suomeksi. 

pps. Ja erityiskiitos ohjelmalehtisiä (apua mikä se oikea sana sille on?) myyneelle naiselle, joka olisi lainannut minulle omat silmälasinsa esityksen ajaksi, kun menin selailulehtisestä katsomaan näyttelijöiden naamoja (:'D) ja valittelin hölmöyttäni samalla. Upeaa asiakaspalvelua ja mahtava kohtaaminen vieraan ihmisen kanssa, nämä ovat parhaita.

Ladataan...
koivun oksaan korkealle

Note to self: Älä hoida pankki-, asuntokauppa- ja kela-asioita väsyneenä. Varsinkaan niitä kela-asioita. Tulipa lähetettyä mielenkiintoisia hakemuksia ja viestejä taas maailmalle. 

Mutta hei, ilouutisia!

Meidän pitäisi päästä muuttamaan jo ensi kuussa! 

Jee ja villiä tuuletusta ja sata (okei, kolme) huutomerkkiä: !!! 

Olen hamstrannut muuttolaatikoita ilmaiseksi facebookin kautta ja meidän kellarissa onkin jo aika mainion näköinen kasa niitä. Olen pakannut.. no en mitään. Ja vähän jännitän koska sitä pakkausta oikeasti mahdan saada aikaiseksi. Nytkin voisin pakata, mutta ei, sen sijaan kirjoitan tätä ja juon jo aamun kolmatta kahvikupillista. 

Uudesta asunnosta odotan ehkä eniten sitä, että vauva saa oman huoneen. 

Huoneen, jossa vauva ei kuule jokaista kyljen kääntämistä ja peiton kahahdusta ja mahdollisesti herää niihin. Huoneen, johon ei tarvitse iltaisin yrittää hiipiä koira sylissä, portaiden naristessa nukkumaan vauvaa herättämättä. Huonetta, jossa oma sänkyni ei ole, joten voin elvyttää takaisin vanhan ihanan tavan lukea kirjaa sängyssä ennen nukkumaan menemistä (!!! parasta !!!). Huoneen, jossa ei ole meidän vaatekaappi - voin kertoa, että muutamaan kertaan on tullut kiroiltua, kun suihkun jälkeen on tajunnut, että esimerkiksi puhtaat alusvaatteet on vaatekaapissa vauvan pinnasängyn vieressä, faaaan.

Ja hei, huoneen, jossa miehen herätyskello ei soi aamulla. 

Tuntuu hiukan typerältä, että vauva, joka eilen aamulla nukkui ensimmäistä kertaa YLI SEITSEMÄÄN, heräsi tänään aamulla miehen herätyskelloon ja sängystä nousemiseen. 

En ehkä ollut parhaimmillani, kun vauvan kanssa rymistelin miehen perässä alakertaan. Ei kyllä ehkä ollut mieskään, kun se huuli pyöreänä ihmetteli, että "miksi te nyt jo nousitte?" Niiiiin kulta, miksiköhän. 

Tiedättekö sen sanonnan, että "I'm sorry for what I said when I was hungry"? Vauva-arjessa se voisi olla " - - when I was tired". Puspus mieheni. 

Nyt ulkona on lähes sietämättömän kaunista. Ihan tulee se fiilis, että haluan kietoa muhkean huivin kaulaan, vetää sormikkaat käteen ja lähteä vaunulenkille.  Ja mikä parasta, sitä onkin suunnitelmissa ja vieläpä naapurissa asuvan mamma-kaverin kanssa. Jee! 

 

ps. Vauvanhuoneen, jonka saa sisustaa! Sitä ei missään nimessä pidä unohtaa! Metsästän jo netistä ihania tapetteja tehosteseinää varten ja selaan pinterestiä ihan hulluna. Jos on vinkkejä hyvistä tapettikaupoista, niin vinkkaa kommentteihin!

Ladataan...

Pages