Kerroinkin tänään jo instagramin puolella, että tein jotain hurjaa ja irtisanouduin vakituisesta työstäni kaupungilla. Tuntuu ihan hullulta ja olen vahvasti mukavuusalueeni ulkopuolella (hah, tällä kertaa sentään taisin laittaa sen oikein, aiemmin julistin olevani epämukavuus-alueeni ulkopuolella.. Toisaalta aika mukava fiilis tästä päätöksestä, että ehkä se oli ihan pätevä lipsautus.)

Vakituinen työpaikka oli valmistumisen jälkeen ihan ehdoton tavoitteeni. Jotenkin päähäni oli iskostunut, että työn on oltava vakituinen, sijaisuudesta toiseen roikkuminen Tarzanin tapaan tuntui jotenkin epäonnistumiselta. Piti saada se vakkarisopimus käteen oman pätevyyden ja osaamisen todisteeksi tai jotain muuta vastaavaa. Kun 2015 vaihdoin tuohon pian-entiseen-työhöni ja 2016 kirjoitin vakkari-sopimukseen nimeni niin hurrasin. Olin silloin 24-vuotias ja valmistunut kaksi vuotta aiemmin.

Ja olihan se niin mieltä kuin asioitakin helpottavaa. Pankki myönsi asuntolainan ja sitten pari vuotta myöhemmin toisen. Vakituisesta työstä oli helppo ja selkeä jäädä perhevapaille. Yhdestä lapsesta tuli kaksi ja kotona olo venyi – paikan kuitenkin tiesi odottavan.

Miksi irtisanouduin

Hoitovapaani olisi kestänyt syyskuun loppuun saakka, joten olisin voinut periaatteessa irtisanoutua vasta kesän lopulla. Tiesin kuitenkin, että en tule syksyllä entiseen työhöni palaamaan, joten tuntui fiksuimmalta puhaltaa peli poikki heti.

Varsinaiset syyt irtisanoutumiseen ovat hyvin selkeät. Vuorotyö ei juuri nyt houkuta ja työpaikan sijainti tekisi lasten päivähoitopäivistä turhan pitkät. Työpaikalla oli myös perhevapaideni aikana tapahtunut paljon muutoksia niin henkilökunnassa kuin asiakkaidenkin kanssa ja sinne palaaminen olisi tuntunut vähän kuin joka tapauksessa uuteen työpaikkaan menolta. Syitä lähteä oli vain yksinkertaisesti enemmän kuin syitä miksi jäädä.

Mitä nyt sitten?

Tällä hetkellä teen tosiaan toisessa työpaikassa osa-aikaista sijaisuutta. Sain elokuun loppuun kirjoitetulle sopimukselle jatkoa toistaiseksi vuoden loppuun ja siitä eteenpäin tulevaisuus on avoin. Pidän työstäni ihan hirveästi, mutta jatko on epävarma. Pikkujäbä esimerkiksi saa kuitenkin jatkaa vain kolmea päivää päivähoidossa ainakin nyt siihen asti, että on lähes 2-vuotias. Se erityisesti tuntuu mukavalta.

Tämä osittainen hoitovapaa on ollut meille muutenkin toimiva ratkaisu. Saan kolmena päivänä viikossa olla aikuisten maailmassa ja tehdä niitä oman alan juttuja, jotka haastavat ja palkitsevat. Mutta sitten toisaalta on vielä suurin osa viikosta jäljellä lasten kanssa kotoilua varten. Rauhallisia aamuja, haahuilu kävelyjä ja kaikenlaisia pieniä seikkailuja varten. Lapset viihtyvät päiväkodissa, mutta nauttivat kun saavat olla kotona. Win-win.

Totta kai vähän jännittää, että mitä jos tässä jääkin tyhjän päälle. Tai tekee sijaisuuden siellä ja toisen täällä hamaan tappiin asti ja uutta ”vakituisen työn turvaa” ei tule. Sosiaalialalla onneksi töitä varmasti riittää, mutta toki stressaavaa siitä voi tulla, jos jatko on aina epäselvä.

Taustalla onneksi on sitten vielä mahdollisuus jäädä pikkujäbän hoitovapaalle, jos jostain syystä tammikuussa kiinnostavia töitä ei olisikaan.

Elämä kantaa, siihen uskon.

ps. seuraa myös blogit.fi ja instagram

Olin viime vuoden lopulla innoissani, kun tämä pieni blogini oli valittu muuttamaan tänne Vaikuttajamedian alle. Blogissa oli ollut lukijoita 2020 tuplasti enemmän kuin edellisenä vuonna ja blogin nimeä kantavassa instagramissakin oli kiva pöhinä päällä. Mitään harrastusta kummempaa en näistä hommista suunnitellut, mutta kaupallinen puoli kiinnosti harrastelu mielessä. Pari viikkoa myöhemmin sain työtarjouksen omalta alalta – niin koko arki ja elämä koki muutoksen ihan eri suuntaan kuin olin ajatellut.

Muutama kuukausi meni uuteen tottuessa. Blogiin oli kiva käydä purkamassa fiiliksiä lasten päiväkodin alusta ja muista hommista. Kirjoittamiselle ajan löytäminen oli kuitenkin vaikeaa – päivisin aikaa ei ollut ja iltaisin lasten mentyä nukkumaan oli pää jo niin jumissa, että tekstistä tuli vaan kaikin puolin kökköä. Pikkuhiljaa kirjoittamisesta alkoi tulla lähinnä paineita. Postaustauot venyivät ja hapuilin sen rajoilla mitä haluan ylipäätään elämästämme kertoa.

Tämä blogi on pyörinyt alusta asti vahvasti lasten ympärillä – aloitinhan kirjoittamisen pari kuukautta ennen esikoisen laskettua aikaa. Nyt lapset kuitenkin ovat vähän kasvaneet ja koko ajan enemmän punnitsee mitä heistä haluaa kertoa. Heitin oman anonymiteettini jossain kohtaa romukoppaan, mutta lasten kohdalla en sitä ole missään kohtaa aikonut tehdä. Vaikka he ovat somessani koko ajan olleet ”kasvottomia”, olen jakanut pieniä paloja heidän luonteistaan ja olemuksistaan. Mietin missä kohtaa oma raja asian suhteen menee.

Sitten tuli Instagram tauko

Sitten pidin Instagram tauon. Olin etukäteen pohtinut, että aiheesta voisi kirjoittaa blogiinkin monenlaista – tauon vaikutuksista kävijästatistiikkaan, julkaisujen näkyvyyteen ynnä muuhun. Se mikä oli kuitenkin jännä huomata, oli se etten tauon jälkeen enää halunnut tehdä sitä. En oikeastaan edes halunnut katsoa kyseisiä tilastoja, tehdä niistä päätelmiä tai yhteenvetoja. Vaikuttajien kannattaa ja täytyy sitä tehdä, mutta en millään tavalla kokenut olevani vaikuttaja tai oikeastaan edes halunnut olla.

Niinpä pysähdyin miettimään mitä oikeastaan haluan. Mihin minulla riittää aika ja jaksaminen. Miksi alunperin aloin kirjoittaa blogia ja somettaa ”julkisemmin”. Millaisista tileistä ja jutuista itse pidän ja inspiroidun.

Päädyin irtisanomaan sopimukseni täältä. Kiitollisena mahdollisuudesta mikä tarjottiin. Täällä on tosi hieno porukka kirjoittamassa ja tekemässä töitä vaikuttajina. Se meinaan oikeasti on työtä – työtä mikä vaatii paljon luovuutta, aikaa ja sisukkuutta. Juttuja mitkä itseltäni tällä hetkellä ovat vähissä.

Blogin tulevaisuus

Blogi muuttaa parin kuukauden päästä takaisin vanhaan osoitteeseen. Mietin ensin sen lopettamista kokonaan, mutta toisaalta en halua tekstien kokonaan katoavankaan. Olen vuosien varrella saanut aivan ihania viestejä, joissa kiitetään vertaistuesta, näkökulmista ja ylipäätään siitä, että olen kirjoittanut. Jopa yksi tuollainen viesti parin kuukauden välein merkitsee niin paljon, että en halua kokonaan lopettaa. Mutta haluan palauttaa takaisin sitä alun meininkiä – sitä, että kirjoitan välittämättä kävijämääristä tai klikkauksista. Kirjoitan juuri silloin, kun oikeasti jaksan, ehdin ja haluan.

Instagramin tulevaisuus

Instagramin suhteen tein myös pohdintoja. Ajatuksen tasolla olisi kauhean kiva tehdä somea enemmän. Miettiä ja toteuttaa kampanjoita, tavoitella yhteistöitä ynnä muita. Se voisi olla asia, mistä jopa pitäisin paljon (joskus ihan lapsena jopa haaveilin markkinoinnista alana, kun tv-mainokset olivat mielestäni huonoja ja olisin halunnut tehdä parempia). Mutta ei mulla vaan ole nyt aikaa siihen, ei sitten yhtään. Yhteistöiden tekeminen on oikeasti iso työ ja kaikki kunnia niiden tekemisestä vaikuttajille!

Koin ongelmalliseksi myös sen, että omat kulutustottumukseni ovat melko olemattomat, joten tuntuisi hölmöltä hakea yhteistöitä. En haluaisi markkinoida mitään, mihin en sata lasissa usko ja toisaalta, kun en itse juuri käytä palveluita tai hanki tuotteita, niin ei mitään yhteistyö ikkunoita juuri ole. Tai ehkä edes niitä yrityksiä, jotka haluaisivat yhteistyötä kanssani tehdä, hee!

Oma tilini on myös niin sillisalaattia kodin, käsitöiden, perheen, kirjojen, ruoanlaiton, vanhemmuuden voimavarojen ynnä muun kesken, että jos sitä haluaisi ”kaupallistaa”, pitäisi tilin sisältöä jotenkin rajata. Eikä se taas tunnu itselleni tällä hetkellä luonnolliselta tai kiinnostavalta. Tili kuvastaa arkeani ja se nyt sattuu olemaan sotku monenlaista (tai useimmiten vähän sotku ainakin).

Totesin siis, että ne statistiikat, joita ajattelin analysoida, eivät oikeasti ole itselleni tarpeen. Minun ei tarvitse raportoida niitä kenellekään muulle, enkä halua toteuttaa sisältöä niiden mukaan. Joten ajattelin muuttaa blogin insta-tilin takaisin ”tavalliseksi” tiliksi, missä kaikkea tätä statistiikkaa ei edes kerätä. Enpähän voi ainakaan itse ottaa niistä luvuista mitään paineita, kun niitä ei edes ole.

Paineettomuus ja keveys aitouden rinnalla

Ehkä tämän koko henkilökohtaisen ”some-muutokseni” ideana onkin tietynlainen paineettomuus. Raikkaus. Keveys. Vehreys. Heh, alanpa kuulostaa haihattelevalta! Mutta vakavissaan, ne ovat asiat mitä omaan somekuplaani tästä eteenpän haluan. Sen kuuluisan aitouden, vertaistuen ja todellisuuden rinnalle. Ja hyvää fiilistä, kauneutta ja jotenkin koskettavaa tunnelmaa. Että sellaista, helppo homma, eikö?

Yritin instagramissa höpötellä tästä aiheesta tuossa yhtenä iltana. Lopputuloksena oli jokseenkin kaoottisia videoita, joiden julkaiseminen vähän ehkä hävetti. Lisäksi niistä saattoi saada sellaisen käsityksen, että somessani olisi tapahtumassa jotain järisyttävää. Mikä on ennemminkin juuri päinvastoin kuin todellisuus – nimenomaan someni varmaan muuttuu vielä vähän vähemmän järisyttäväksi. Mutta sinä iltana yksi ystävä laittoi täysin yllättäen viestin siitä, että hänelle oli tullut niistä videoista hyvä mieli ja ilo siitä, että ollaan ystäviä. Se oli ehkä paras palaute vähään aikaan.

Joten jatkossa luvassa.. no, niin, kaikkea tätä. Ehkä vähän kaoottista, ei suunniteltua, mutta toivottavasti paineetonta sisältöä. Sillä tahdilla, kun nyt sattuu tänne kaoottiseen, ei suunniteltuun, mutta melko paineettomaan elämään sopimaan.

Kiitos kaikille lukijoille, klikkailijoille ja instaa seuraaville.

Keveyttä viikkoonne!