vuosi somea – mitä se on antanut?

Jee, blogini instatili täytti eilen vuoden! Joo kyllä, vähän hassu asia juhlia, mutta kuten eräs ystäväni totesi taannoin ”aina, jos on syy juhlistaa jotain, niin sitä pitäisi juhlistaa”. Itse juhlistan tätä hienoa merkkipaalua sillä, että yhteistyössä SAMOTA Clothingin kanssa järjestimme arvonnan, jossa voi voittaa itselleen SAMOTAn tuotteen. Aikaa osallistua on vielä huomiseen aamuun klo 9 saakka, joten nyt äkkiä instagramiin osallistumaan (@koivunoksaankorkealle).

Huomasin tämän vuosipäivän lähestymisen tuossa ehkä kuukausi sitten sattumalta, kun samalla lähestyi tänne pikkuiseen omakotitaloomme muuttamisen vuosipäivä. Jotenkin tavallaan innostunut, mutta tavallaan haikea olo siitä, että on asunut tässä nyt täyden vuoden kierron. Koska vuoden tullessa täyteen, tuli samalla vastaan se tilanne, että tässä on ns. vähän nyt nähty kaikki. Hah, kuulostipa tyhmältä, mutta tarkoitan siis vuodenaikojen vaihtumista. Täällä on nyt koettu keväällä heräilevä luonto, kesähelteet, ruska ja ensilumi. Enää ei tarvitse pohtia, että miltähän olohuoneen ikkunoista avautuva näkymä näyttää syksyn väriloistossa tai kuinkahan kuuma sisällä tulee kesällä, kun tiedän sen jo. Okei, edelleen typerää, koska koko asuinalueemme elää tällä hetkellä sen verran, että taloja nousee sinne sun tänne, oma pihamme on vasta tänä vuonna istutettu täyteen kaikkia kasveja, joiden kasvamisesta ja kukkimisesta en tiedä vielä mitään, m u t t a. Jotenkin sellainen haikeuskin tähän liittyy.

Mutta oikeastaan alunperin piti kirjoittaa juurikin tuosta instatiliin liittyvästä vuosipäivästä. Tai siitä, mitä some on minulle tässä viimeisen vuoden aikana antanut.

Jännitin uuden tilin avaamista silloin vuosi sitten. Olin tänne blogiin kirjoittanut siinä kohtaa jo noin vuoden, mutta homma oli pysynyt melkolailla anonyymina, eikä edes kovin moni kaveri tiennyt, että koko blogia kirjoitan. Kun perustin instagramiin tilin, ajattelin, että sinne tulee ehkä 12 seuraajaa, joista 90% on kavereita, ja ennemmin tai myöhemmin poistan sen vähin äänin.

Mutta yllättäen sen tilin päivittämisestä muotoutui kiva harrastus. Taaperoarjen vauhdissa ei tänne blogin puolelle aina ehdi kirjoittamaan sen kummempia, mutta instagramin saa helposti ja nopeasti päivitettyä vaikka päivittäin. Olen myös onnistunut pitämään päivityskynnykseni melko alhaisena ja päivitän sinne yleensä juttuja aika mututuntumalla, ilman oloa, että päivityksen pitäisi olla jotenkin iso ja merkittävä, mielettömän hauska tai tajunnan räjäyttävä – kunhan se on itsestä kiva. Kavereiden kanssa välillä on tullut puhuttua tästä ja jotkut ovatkin todenneet, että on jotenkin hassua, kun päivitän sinne niin pienistä asioista. No, arkeni pyörii tällä hetkellä aikalailla pienien juttujen ympärillä, mutta meille tytön kanssa ne voivat olla yllättävänkin merkittäviä. Minun arkeni on lapseni lapsuus ja sitä rataa. Ja siis ketä nyt ei kiinnostaisi nähdä meidän perheen dublo-rakennelmia, nehän on suorastaan nerokkaita.. Mutta juu, eteenpäin.

Instatilin perustamisen myötä tästä bloggaamisesta on tullut myös vuorovaikutuksellisempaa. Täällä lilyn puolella en juuri huku kommentteihin tai tykkäyksiin, enkä kyllä instassakaan – mutta aikalailla joka tekstiin liittyen jotain viestiä tulee. Ja se on ihanaa, kun joku jakaa ajatuksiaan tai fiiliksiään jostain aiheesta, mikä itseä on mietityttänyt. Tai sekin, että joku kertoo myös kokeneensa jonkin asian samalla tavalla (esimerkiksi viime postauksen jälkeen sain kuulla ihmisten kokemuksia ja fiiliksiä toisesta synnytyksestä vs ensimmäinen), se on ihan huippua. Puhumattakaan siitä, kun joku uskaltaa kertoa omista kokemuksistaan väkivaltaisessa suhteessa, luettuaan mun kokemuksista täältä. Tätähän kaikkea nimittäin somesta parhaimmillaan saa; vertaistukea, ymmärrystä ja mielenkiintoisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa.

Häkellyn ja liikutun myös joka kerta, jos joku instagrammissa vaikka jakaa tiliäni omiin suosikkeihinsa kuuluvana, joku tuntematon kyselee mun vointia ja jaksamista, tai kun joku jaksaa lähettää tsemppejä, kun mies on taas kerran lähtenyt työmatkalle. Ja hämmennyn myös aina, kun joku – tuttu tai tuntematon – kertoo lukeneensa jonkin jutun täältä blogista – jotenkin, kun ”tuottaa sisältöä” lähinnä oman pään mukaan itsekseen, sitä unohtaa, että joku muukin sen näkee ja joskus jopa muistaa nähneensä.

Mutta ylipäätään somesta on löytynyt sellaisia tyyppejä, joiden kuulumisista oikeasti välittää, vaikka kyseisiä ihmisiä ei ehkä olisi koskaan face to face tavannutkaan. Toisten onnistumisista, ilon hetkistä, ylpeyden aiheista ja lasten kehityksen seuraamisesta saa itselleenkin hyvän mielen. Ja samoin sitä miettii toisten vointia ja jaksamista silloin, kun heillä ei välttämättä mene niin putkeen. Puhumattakaan siitä kuinka paljon pystyy jännittämään toisten odottavien synnytykset ja niiden lähestyminen.

Ja mainitsinko muuten jo, että kun täällä blogissa joku kerta mainitsin, että äitiysavustuksella voisi hankkia tälle tulevalle vauvalle kantoliinan tai whisbear-nallen – niin johan tuli instagramin kautta viestiä eri ihmisiltä, jotka lupasivat meille kyseiset tarvikkeet lainaan vauvan synnyttyä?! Whisbear jo odottelee suhisemaan pääsemistä meidän kaapissa, ihmeellistä!

En tiedä mitä mun somettamisille tapahtuu joskus, kun palaan töihin, vai onko tämä nyt tällainen kotiäitiajan harrastus. Mutta toistaiseksi ainakin sieltä saa hirmuisesti enemmän kuin mitä se ottaa, joten pysyn langoilla.

Kiitos hirmuisesti kaikille, jotka meidän elämää ja sitä pientä arkea seuraavat. Pus!

Ja muistakaa osallistua arvontaan!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *