valoa tunnelin päässä

Täällä on ollut voimavarat todella vähissä, kun lapsen vatsatauti tarttui ensin allekirjoittaneeseen ja juuri, kun en enää tärissyt vain patjalla lattialla – mieheenkin. 

Perheestä siis 3/3 veti taudin läpi ja nyt olenkin hulluna googlaillut kaikkea ”voiko sama vatsatauti tarttua uudestaan” ynnä muuta. 

Meidän pikkuneidillä tosiaan jäi tuosta omasta melko rajusta oksentamisestaan jonkinlaiset refluksi/närästysoireet ja se on entisestään lisännyt tätä mun kohta-tämä-alkaa-alusta -puolipaniikkia, kun toiselle nousee aina syömisen jälkeen ruokaa suuhun. On muuten vaikea aihe googlata, tuntuu, että tällaisesta oirehdinnasta ei löydy oikein mitään. Onneksi suvussa on lääkäreitä niin konsultoin sieltä jo – kuulemma mitään huolta ei pitäisi olla, seuraillaan, että loppuu. 

Mutta juu, kyllä siinä kohtaa, kun mies eilen sanoi, että hänelläkin alkaa olla ”vähän hassu olo” niin musta tuntui, että tipuin johonkin epätoivon pimeyteen. Viikko pelkkää oksennusta, siivoamista, vessan toistuvaa desinfointia, huonoja öitä ja todella todella vähän syötyjä ruokia, alkoi todella tuntua. Olisin niin halunnut hypätä aikakoneella vaikka toukokuuhun, jolloin näitä tauteja on vähemmän liikkeellä.

Pidin itseni kasassa sillä ajatuksella, että vatsataudit onneksi yleensä lähtevät yhtä nopeasti kuin ovat alkaneetkin. Ja kun mies on hommansa käynyt loppuun asti, ei toivon mukaan ole syytä pelätä, että ainakaan sama tauti alkaisi heti perään.

Mutta tänään todellisen toivon pilkahduksen toi ystäväni, joka hurautti meille kaupan kautta. Fantaa, jogurttia, mehukeittoa, mulle toipuneelle karkkia ja sitten vielä varmaan kaupan kaikki mehujäät. Kiitos kiitos kiitos! <3 Sanoin ystävällekin, että tuli ihan olo, kuin olisi tämän kuluneen viikon haparoinut pimeässä käsikopelolla eteenpäin ja sitten joku olisi heilauttanut pimeydessä taskulamppua, että hei, tänne päin, täällä odottaa se normaali ihana arki (missä on tuollaisia ystäviä)! Se ruokakassi hassusti palautti mulle sellaisen hei-kyllä-tästä-selvitään -fiiliksen, vaikka vähän hölmöltä ehkä kuulostaakin. 

Kun tästä kaikki tolpillemme pääsemme, haluan ainakin 

+ käydä kasvititeteellisessä puutarhassa miehen ja lapsen kanssa

+ ulkoilla tuolla ihme lumimaassa

+ lenkittää koiraa

+ kokata kunnon ruokaa ja syödä sitä

+ nähdä ystäviä, käydä kampaajalla ja mahdollistaa myös miehelle omaa aikaa

+ kolata tuon saakelin pihan – kiva, kun koko perhe sairastaa keskellä lumimyrskyä.

+ olla valittamatta turhasta ja nauttia toivon mukaan tasaisesta arjesta! <3