ensipäiviä kotona

Meidän perheeseen saapui pieni, ihmeellinen poika 27.1. maanantaina.

Hän syntyi lopulta viikoilla 41+1 käynnistettynä. Päivänä, jonka aamuna satoi lunta ja päättyessä vettä.

Päästiin kotiin sairaalasta jo seuraavana päivänä, mikä tuntui itsestäkin jo ihan hullulta. Tai en ollut osannut odottaa sellaista, mutta koska pelkäsin huonekaverin saamista, kaipasin omaa sänkyä, tytärtä ja jonkinlaista rauhaa (mikä taaperon kanssa ei ole kuitenkaan niin sanottua) niin päätin tarttua tilaisuuteen, kun sitä tarjottiin. Vauva pääsi lääkärin tarkastuksesta läpi hienosti, meille annettiin käteen lappu, jossa oli jatkotutkimus aika ja ilman sen ihmeellisempää seremoniaa, saatiin jälleen kävellä sairaalasta ulos pienen pieni ihminen turvakaukaloon uppoutuneena. Poika oli tuolloin n. 16 tunnin ikäinen.

Kotona päivät on menneet jonkinlaisessa sumussa ja mössössä. Olen ehkä vähän jotenkin turta vielä, jossain alkukantaisessa selviytymismoodissa, joten kaikki tunnepuolen asiat on laitettu vähän syrjään ja tilanteista mennään hetki kerrallaan. Olen tainnut koko viikon aikana nukkua saman verran kuin ennen vauvan syntymää nukuin yhdessä yössä. Vauvan öiden pisin unipätkä on tähän mennessä ollut 1,5 tuntia, joten täältä löytyy aika väsynyt äiti.

Onnellinen myös toki. En voi uskoa, että meillä on nyt täällä kotona kaksi täydellistä, tervettä ja niin täynnä elämää olevaa lasta. Esikoisemme on ottanut pikkuveljen vastaan pääosin todella hienosti: innoissaan, mutta myös yllättävän hellästi ja varovaisesti. Äiti on sitten tainnut olla enemmän se, joka saa kohdata niitä negatiivisia tunteita. Eilen illalla meinasi sydän revetä, kun tytär itki itsensä hysteeriseksi, koska juuri äiti ei tullut viemään häntä kahdeksatta kertaa takaisin sänkyyn (sängystä pomppiminen iltaisin on tällä hetkellä kova juttu), koska äiti juuri ruokki pikkuveljeä. Iltapalalla oli jo itkettänyt se, että hän ei ollut saanut juoda maitoa niin, että pitää äitiä hiuksista kiinni. Kuuntelin tytön hysteeristä itkua ja toivoin, että vauva lopettaisi syömisen, jotta pääsisin taaperon luo. Ja toisaalta olin harmissani, kun en saanut sitä hetkeä vauvan kanssa.

Välillä tuntuu, että haluaisin jakautua kahtia, jotta voisin antaa molemmille sen mikä heille mielestäni kuuluu. Toisaalta tiedän, että pidemmän päälle tämä tekee varmasti kaikille hyvää.

Yritän tässä lähipäivinä, tai aikoina, päästä kirjoittamaan synnytyskertomuksen. Sitä kovasti instagramin puolella kyseltiin – meidän perheilyä voi tosiaan seurata tililtä @koivunoksaankorkealle.