miten kaikki alkoi
Sovin eilen yhden pk-seudulla asuvan kaverin kanssa, että soitellaan aamupäivällä, kun olen silloin muutenkin kotona, koska odotan nuohoojaa käymään. Nauratti.
Miten oon päätynyt arkeen, missä nuohoojan odottelu on normaaliin arkeen kuuluva asia?
Vain 2,5 vuotta sitten olin toipumassa koko elämääni ja ajatusmaailmaani järisyttäneestä suhteesta, missä henkinen ja fyysinen väkivalta oli tehnyt muhun tuhojaan. Elin sinkkukesää, mihin kuului kavereiden tai kirjan kanssa puistossa makoilu, yökerhoissa aamuun asti tanssiminen, hesen kautta tennarit jalassa kotiin tassuttelu, koiran kanssa pitkät kävelyt, päiväkirjan kirjoittaminen ja uudenlainen huolettomuus. Aiemmasta suhteesta oli ollut todella vaikea irrottautua ja olin vielä aika bambi itsenäisyyteni kanssa.
Parisuhdetta en siinä tilanteessa kaivannut, mutta kaveripoikien kanssa tehty kesän bucketlist ja sinne mulle laitettu haaste ”löydä kesähessu” sai mut lataamaan tinderin. Mitään vakavaa en osannut edes kuvitella aloittavani ja näiden kaveripoikienkin kanssa kinasin siitä, että mitään hessua en rupea kyllä pitkään katselemaan. Pojat pysyivät kuitenkin kannassaan, että pieni sutina tekisi mulle niiden mielestä hyvää.
Tapasin nykyisen aviomieheni tinderin kautta kesäkuun 2015 lopulla.
Homma lähti etenemään vauhdilla, vaikka ensimmäisen hyvin tiiviisti yhdessä vietetyn viikon jälkeen olin vielä epävarma, että halusiko mies edes oikeastaan muuta kuin ystävyyttä. Herrasmiesmäiset ensisuudelman venyttämiset ei uponneet silloin mun tajuntaani yhtään ja muistan miten mun asunnon porttikongilla toistuvasti jäin hämmentyneenä ihmettelemään, että näinkö näkin täydelliset treffit päättyi pitkään halaukseen ja moikkien sanomiseen. (Tämä muuten nauratti häävieraita tänä kesänä.)
Parin viikon tuntemisen jälkeen mies lähti kaverinsa kanssa noin kuukaudeksi ulkomaille ja mä jäin jatkamaan omaa elämääni Suomeen. Kiitos nykyteknologian, meidän yhteydenpito pysyi hyvinkin tiiviinä matkan ajan ja me tiiviisti toistemme mielissä (mitä tämä miehen kaveri, aka bestman, hääpuheessaan kiitollisena muisteli).
Miehen palattua Suomeen asiat eteni valtavalla vauhdilla; puolen vuoden tuntemisen jälkeen muutettiin yhteiseen vuokra-asuntoon, puolen vuoden päästä siitä ostettiinkin jo oma asunto, puoli vuotta myöhemmin mentiin kihloihin ja noin puolen vuoden päästä siitä raskaustesti todisti, että meidän esikoinen on matkalla.
Missään aiemmassa parisuhteessani en olisi osannut ajatella toimivani näin, vaikka takana on nykyistä parisuhdetta pidempikin suhde. Siinä suhteessa en pitänyt kihloja tai lapsia mitenkään ajankohtaisina, vaikka oltiin monta vuotta yhdessä. Tässä nykyisessä suhteessa se kaikki tuntui luonnolliselta. Muilla ihmisillä on tietenkin asiasta paljon mielipiteitä ja niitä jaksoin vähän aikaa stressatakin, kunnes mun siskoni totesi, että kaikki jotka meidät on nähnyt yhdessä, ymmärtää sen, että ollaan nyt siinä missä ollaan.