mitä muistaisit tästä hetkestä elämässäsi jälkeenpäin?
Uhh, onpas hemmetin tahmea olo! On kyllä niin se vuoden möhnäisin kohta – marraskuun puoliväli, jolloin joulu on vielä sen verran kaukana, että sen odotteluun ei voi vielä kunnolla heittäytyä, mutta toisaalta syksy on sen verran pitkällä, että ruskalehdet ovat liiskaantuneet maahan likaisen näköiseksi mössöksi, eivätkä enää piristä maisemaa.
Omaa mielialaa syö myös aamun päiväkodiltä lähtö, kun esikoisemme jäi itkemään perääni. Vaikka kuinka järjellä tiedän, että tämä päiväkoti oikeasti on meidän kaikkien etu (hän on nyt jo päässyt tekemään ja harjoittelemaan siellä juttuja, mitä en olisi kotona edes keksinyt koittaa, pikkuveli puolestaan selvästi nauttii kahdenkeskisestä ajasta ja itselleni tekee myös hyvää saada rauhassa olla vauvan kanssa sekä edes välillä olla vastuussa vain yhdestä ihmisestä itseni lisäksi), niin en ole vielä oppinut hiljentämään päässä takovaa syyllisyyttä. Siinä missä etukäteen odotan päiväkotipäiviä ja mietin mitä kaikkea silloin voimme vauvan kanssa puuhata, niin toisaalta tuntuu, että niinä päivinä olen jotenkin todella uupunut ja käynnistymisvaikeuksia on selvästi enemmän kuin yleensä.
No, totuttelua tämä on vielä meille kaikille.
Hölmöintähän tässä on se, että alunperin olin ajatellut kirjoittaa tänne sellaisesta zen-tilasta mihin olen tänä syksynä alkanut päästä. Ja sitten, kun olisi se aika istua koneelle sitä naputtamaan, niin hartioilla tuntuu aamun paino, käsivarsi on hemmetin kipeä influenssapiikin jäljiltä ja on yleisesti jotenkin ärsyttävän epävarma olo omasta seuraavasta vuodesta, kun pitäisi alkaa jossain kohtaa miettiä työelämään paluuta ja kaikki tuntuu jotenkin vain, hmm, t a h m e a l t a.
Sitten sattui sopivasti ja päämäärättämästi instagramia selatessani törmäsin tekstiin, jossa kysyttiin, että jos katsoisit jälkikäteen videota tästä ajasta ja elämänvaiheesta mitä juuri nyt elät, niin mihin asioihin kiinnittäisit huomiota ja mitkä asiat eivät jälkikäteen näyttäisi niin merkittäviltä.
Vanhempani, varsinkin isäni, usein huomauttaa minulle ja miehelleni, että nauttikaa nyt tästä elämänvaiheesta, kun lapset ovat pieniä. Että jälkeenpäin te sitten haikeina muistelette sitä ja katsotte kyynelsilmin kuvia pienistä, jotka ovat kadonneet maailman tuuliin.
Vaikka täällä välillä mennään aika matalaliitoa väsymyksen kanssa ja tuo kommentti saa välillä hermoni vain kiristymään, niin kieltämättä joo, tavallaan kammoan sitä, että nuo pienet kasvavat ja muuttuvat koko ajan. Joka hemmetin päivä he ovat vanhempia ja jotain juttuja jää unholaan. Poikaamme katsoessani yritän miettiä millainen tyttäremme oli saman ikäisenä ja vaikka kuvittelin silloin, että totta kai muistan hänestä pienetkin yksityiskohdat, niin ei – asiat haalistuvat, muuttuvat utuiseksi ja sitten sitä huomaa katsovansa vanhoja kuvia ja videoita ja havahtuvansa, että ”ainiin, tuolloin häntä kutsuttiin nuuskuksi, koska hän aina nuuskutti noin, enpä muistanutkaan”…
Jos siis katsoisin tätä aikaa jälkikäteen videolta, niin todennäköisesti en muista kuristavaa tunnetta kurkussa päiväkodilta pois kävellessä, vaan ennemmin sen tyytyväisyyden mikä loisti tyttäremme silmissä, kun hän antoi isälleen isänpäivänä ensimmäisen päiväkodissa itse tekemänsä lahjan ja sitä totta kai ihasteltiin kovasti.
Tai jatkuvien ”veljeä ei saa lyödä” -huudahduksien sijasta muistan todennäköisesti sen, kun lapset ryömivät ja konttasivat peräkkäin, kunnes molemmat nauroivat niin, että lysähtivät koko ajan maahan. Lelujen paiskomisen sijaan muistan todennäköisesti höpsöt piiloleikin piilopaikat, itkupotkuraivareiden sijaan halipusut.
En ehkä muista miltä tuntui olla yksin miehen työmatkan ajan, mutta toivottavasti muistan miltä tuntui, kun hän tuli takaisin kotiin.
Enkä nyt meinaa, että niitä raskaita juttuja ei olisi siellä joukossa, mutta toisaalta tiedän myös, että elämä on tällä hetkellä täynnä jatkuvia ylpeyden ja ilon purskahduksia – jopa rankkoina päivinä olen noista pienistä niin onnellinen.
No menipäs nyt herkäksi. Pääpointti ehkä tässä oli juuri se, että vaikka tässä hetkessä jotkut asiat voi tuntua aika kuormittavilta, niin jälkikäteen katsottuna ne jää kyllä useimmiten ihan sivuseikoiksi.
Ja mitä tähän marraskuun harmauteen tulee, niin saatan käyttää jokavuotista kikkaani: spotifystä joku super hyggeily soittolista soimaan, kynttilät palamaan, verhot kiinni ja villasukat jalkaan. Sillä pääsee jo aika pitkälle. Ehkä siitä zen-tilasta sitten ensi kerralla.
