eniten v*tuttaa kaikki – hetkellisesti raskas raskaus

Olen viimeiset pari päivää ollut jotenkin todella huonolla päällä. Tiedä sitten onko kyse jostain hormonimyrskyistä vai vaan yleisestä turhautumisesta, mutta nyt on pakko päästä purkamaan tätä enitenvituttaakaikki-oloa.

Ja juu, olen äärimmäisen kiitollinen tästä siunatusta tilastani  / tiedän olevani onnekas, että voin tätä pientä elämän ihmettä kantaa / olen itse tieni valinnut / osaan arvostaa, että saan olla kotona sairaslomalla lepäämässä / en sentään ole asioiden kanssa yksin / monella muulla on asiat oikeasti huonosti ym. asiat mitkä totta kai tiedostan, arvostan ja pälä pälä.

Mutta kun nyt ärsyttää. Vaikka on pieniä ja oikeasti aika turhiakin asioita.

Urgh-lista:

• Paisuminen: Joka ikinen kerta, kun näen jotain tuttua ihmistä, niin ne jaksaa taivastella tätä mun vatsaa. ”Miten se voi olla jo noin iso/kuin iso susta oikeen tulee/miten se voi taas olla kasvanut noin paljon/ei mulla kyllä ollut ikinä noin isoa vatsaa/onkohan siellä kaksoset tai heh heh kolmoset”. Ymmärrän, että juu, tossa se vatsa nyt törröttää ja on hyvin selvästi nähtävillä, mut jestas vähän jotain käytöstapoja tai edes jonkunlaista ajattelua siitä, että mitä sieltä suusta päästää! Missään muussa tilanteessa ihmisen painonnousua tai pyöristymistä ei kommentoitaisi noin, enkä ihan täysin ymmärrä miksi se nyt muka olis ok. Vastaanotan ihan mielellään ”onpa söpö vatsa” -kommentit, mutta jotkut on vaan oikeasti todella tökeröitä tän asian kanssa. Pelkään et joku kerta en enää hymyile vienon vaivautuneesti vaan alan itkeä/huutaa/kommentoida tökerösti takaisin. 

 

• Kehonkuva-hukassa: Paisumisen myötä oon myös todennut, että en oikeasti enää tiedä minkä kokoinen olen. Tämä siis vaivaa enemmän henkisellä puolella, vaikka tosin myös välillä fyysisellä sen jälkeen, kun olen pari kertaa törmännyt seinään tai vetänyt oven vatsaani päin, kun kuvittelen mahtuvani jostain mistä mahduin ennen. Mutta oikeasti. Näin itsestäni otetun tilannekuvan ja en meinannut tunnistaa itseäni. En vaan oikeasti ymmärtänyt, että kuvassa oleva pyöreä tätimäisen näköinen hahmo olen minä. Joinain päivinä vatsa tuntuu suloiselta, pieneltä ja vaatteetkin tuntuu ihan siedettävältä päällä. Omassa liikumisessa on ainakin omassa mielessä vielä jotain naisellista ja olemuksessa muinaista siroutta. Ja sitten on ne päivät, joina mikään mitää omistan ei mahdu päälle, hyvä kun pääsen itse sängystä ylös (enkä tarkoita mitään peittoon kääriytymistä ja kyljen kääntämistä, vaan ihan vaan sellaista koppakuoriaismaista patjalla pyörimistä, kun en vaan oikeasti pääse pyörähtämään pystyasentoon), portaat meinaa romahtaa alta, kun tömistelen alakertaan ja peilissä on joku joesta nostetun näköinen tyyppi. Typerää ja pinnallista, mutta oikeasti henkisesti hämmentävää, kun ei aina meinaa tunnistaa itseään kaiken tän äitimäisyyden alta.

 

• Tissituska: vatsan ja rintojen väliin ei mahdu mitään järkevästi. Rintaliivien kaarituet, urheilurintsikoiden resorit – ihan mikä vaan, aiheuttaa aivan jäätävää painetta ja kipua. Oikean kokoisia mitään ei tunnu olevan olemassa; oikean ympärysmitan ja kuppikoon komboa ei oo taidettu edes tehdä. Eikä nyt ihan oikeasti olisi rahaa ostaa joka kuukausi uusia liivejä. 

 

• Miehen opinnot: on onneksi loppusuoralla. Toisella nyt vaan sattuu olemaan tuo päättötyön tekeminen käynnissä nyt, kun mulla olis kaikki aika maailmassa. Kerrankin oltais molemmat kotona, mutta kun toisella on hyvin intensiivinen suhde tietokoneensa näppäimistön kanssa, on hommassa pieni ongelma. Saan välillä teipata suutani kiinni, että en kertoisi toiselle joka ikistä päähän tulevaa ajatusta. Tai kaikkea mitä pihan oravat on tehneet tänään (lähinnä kaivelleet nurmikkoa ja juosseet ränneissä. Kuten joka päivä.)

 

• Tekemisturhautuminen: Oltuani sairaslomalla nyt kaksi viikkoa, olen saanut energiatasoja aika hyvin nostettua. Fyysinen vointi tai kunto ei vaan ole muuttunut samalla tavalla, mikä aiheuttaa ihan hillitöntä turhautumista. Mun tekis mieli lenkkeillä, käydä salilla, puuhata aamusta iltaan jotain tai vaikka edes mennä kävelylle. Mutta ei. Jäätävää polttelua, kipuja ja supisteluja heti, jos yritän ohittaa vieressä rollaattorin kanssa kävelevän mummon. Välillä tuntuu, että jos kävelisin yhtään nykyistä hitaammin ni menisin takaperin. Lisäksi se henkinen ja fyysinen väsymys iskee aika nopsaan, jos yritän yhtään ahnehtia liikaa puuhaa samalle päivälle.

 

• Aikatauluongelma: Kuten useimmat ihmiset, myös lähes kaikki mun kaverit tekee töitä/opiskelee arkisin päiväsaikaan. Se sattuu myös olemaan se aika, jolloin mulla olisi eniten vapaata aikaa ja parhaiten energiaa lähteä lyllertämään kodin ulkopuolelle. Menemme siis hienosti ristiin. Vaikutan myös hämmentävän kiireiseltä muiden silmissä, kun alkuillan näkemistä sovittaessa joudun pläräämään kalenterin suoraan seuraavaan viikkoon. Oikeasti näen ehkä yhden ihmisen päivässä. Tai sitten istun kotona ilman rintsikoita – kuten esimerkiksi tänään.

 

• Kuulumistenkertomisongelma: Sitten kun tulee se ihana hetki, että näen jotain ihanaa ystävää, saan jonkun herkullisen höyryävän juoman eteeni ja olen oman asunnon ulkopuolella oikeasti vaikka jossain kahvilassa (ihmisiä! jouluvaloja! ei oravia!) istumassa ni tajuan, että niin. Mitä kerrottavaa, jaettavaa tai annettavaa mulla on keskusteluun tällä hetkellä. Ne pihan oravat ei kiinnosta sitä kaveria yhtään sen enempää kuin mun miestäkään, en haluaisi puhua vaan tisseistäni, kolotuksistani tai jostain meemeistä mitä oon tylsyyksissäni selannut siellä kotisohvalla. No, ainakin oon tällä hetkellä aika hyvin perillä siitä mitä kavereille kuuluu, kun omat kuulumiset on kerrottu noin minuutissa.

 

• Ne muut pikkuasiat, kuten sukan valuminen kengässä, uuden kampauksen tyhmyys (lisää tätä muutenkin häiritsevää tätimäisyyttä), asunnon sekaisuus, kaksipuoleisen teipin loppuminen kesken, oman aivotoiminnan jatkuva hyytyminen, sekavuus siitä, mitä vauvalle ihan oikeasti pitäisi hankkia jne. Ja myös se, että haluaisin jo sen pienen käärön tähän syliin. Ja toisaalta pelkään kuollakseni sitä hetkeä, kun se oikeasti on siinä.

Kiitos ja anteeksi. Nyt vaivun hetkeksi häpeämään pikkumaisuuttani ja meditoin tuijottamalla oravia.