jos metsään tahdot mennä nyt – mene, mene äkkiä.
Kamalaa, kun mielessä olisi tällä hetkellä varmaan triljoona (no ehkä vähän yläkanttiin arvioitu) aihetta, mistä haluaisin tai voisin kirjoittaa!
Tuo Saimaan mökki on jo vuosia ollut sellainen paikka, jossa oma luovuus jotenkin herää.
Mökki sijaitsee pienessä lahden poukamassa, jossa järven pinta on lähes aina tyyni. Harjut kohoavat mökin takana ja satunnaista eksynyttä lenkkeilijää tai hiljaa järvellä soutavaa kalastajaa lukuunottamatta ei tunnu muita ihmisiä maailmassa olevankaan. Päärakennuksen ja saunamökin edessä leviää luonnonhiekkaranta, jossa näkyvät vain omat jalanjäljet. Vesi on niin kirkasta, että pohjan näkee rannasta vaikka miten pitkälle.
Yleensä kirjoitan siellä sivu kaupalla päiväkirjaa, luen romaanin päivässä, samoilen metsässä törmäämättä keneenkään ja soudan keskelle järveä vain istumaan veneessä hiljaa. Tuijotan saunan ikkunasta metsää, uin kahden laiturin väliä rauhassa ja jostain epäloogisesta syystä saan kauhean kutomisvimman.
Vauvan kanssa siellä oleminen oli toki ajankäytöllisesti hyvin erilaista, mutta samanlaiseen zen-tilaan huomasin vajonneeni silti.
Mökillä meitä oli siis neljä aikuista, joten vauvalla oli monta syliä missä hyppiä, kiljua ja hihkua. Välillä piti ihan muistuttaa isovanhempia, että vauvalle tekee ihan hyvää välillä puuhata maassakin, eikä koko ajan vain kulkea sylistä syliin. Vauva selvästi nautti kaikesta saamastaan huomiosta ja hänestä paljastui ihan uudenlainen show-ipana, kun isovanhempien naurattamiseksi piti murista kädet pystyssä ja kiljua kurkku suorana – mummi ja ukki, kun eivät voineet tälle olla nauramatta :–D
Itse sain kuitenkin tästä johtuen välillä vaipua täysin ajatuksiini. Syötyäni liikaa uusia perunoita, sain maata mökin terassin lattialla vatsa pystyssä ja tuijotella metsää samalla, kun heiluttelin varpaitani. Ikuisuusprojektilta tuntunut villasukka-operaatio otti ison harppauksen eteenpäin. Kävin uimassa varmaan 15 kertaa päivässä, kun lämpömittari paukkui 25-30 asteen välillä. Join lasin viiniä ruoan kanssa, jos siltä tuntui. Yhtenä päivänä vuokrasimme mieheni kanssa sup-laudat ja saimme kadota niiden kanssa järvelle rauhassa.
Kuten aiemminkin jo kirjoitin, olemme vuokranneet samaa mökkiä jo monen monta kertaa – tämä oli kuulemma 19. kerta. Ollessani vielä peruskoulussa, reissu sijoittui yleensä ihan kesäloman lopulle ja siksi tuolla tuli usein tehtyä jonkunlaista syksyyn valmistautumista. Nytkin huomasin lähes automaattisesti miettiväni villapaitoja, kynttilöitä, sohvatyynyjen syksyväreihin päivittämistä ynnä muuta, vaikka lämpö oli hellelukemissa ja kesä tuntuu lähes loputtomalta.
Huomasin kuitenkin myös eläväni hyvin poikkeuksellista kesää. En nimittäin tiedä yhtään millaista elämämme on syksyllä. Miehen työpaikka on vielä mysteeri, samoin asuinpaikkamme. Itse olen ilmoittanut töihin palaavani sinne vasta 2020 (!!!!), eli tämä ”lomailu” vain jatkuu jatkumistaan. Vauva kehittyy huimaa vauhtia ja pian varmaan elämänpiirimme alkaa laajentua kohti hiekkalaatikoita ja leikkipuistoja.
Mieleni selvästi kaipaisi jo tasoittumista tilanteeseen. Sitä, että voisi asettua ja tehdä kodin johonkin paikkaan. Sinänsä hölmöä, että oma olo on tällainen, koska meillä kuitenkin on olemassa omistusasunto. Se ei vaan tällä hetkellä tunnu kodilta, koska siellä ei ole huhtikuun jälkeen viettänyt putkeen edes yhtä kokonaista viikkoa.
Mietin myös millaista tämä on vauvan kannalta. Yritämme parhaamme mukaan tehdä paikan vaihdot pienelle helpoksi; on sama iltasatukirja, sama peitto, sama unilelu paikasta toiseen kulkiessa. Mutta onhan silti vauva jatkuvasti eri osoitteessa nukkumassa. Jos se tuntuu itsestäkin rankalta, niin miten tuollaisen pienen näkökulmasta. Toki, hänelle varmaan tärkeintä on, että äiti ja isi kulkevat mukana.
Menipä syvälle tämä! Alunperin piti kirjoittaa, että oli ihana loma dippadappaduu.
Tällaista se metsän keskellä meditointi tekee. Suosittelen lämpimästi kaikille.
