äitiä väsyttää
Vein juuri tytön pihakerhoon ja sain vielä pikkujäbänkin aamun päiväunille. Tämä tarkoittaa noin puolta tuntia omaa aikaa keskellä arkiaamua ja luoja se tekee hyvää.
Keitin aamulla jo kahvia enemmän, jotta nyt sain kaadettua kupillisen heti, kun vauva on simahtanut. Tytön vientireissulla hain lähikahvilasta munkkeja iltapäivän kaverimenoille ja itselleni vielä yhden nyt aamupalan jatkoksi. Joo, kaksi munkkia päivässä taitaa kertoa jotain tämän hetken jaksamisen tasosta..
Rehellisesti, olen jotenkin todella väsynyt.
Miehen loma loppui viime viikolla ja arkeen paluusta, tulevista miehen työmatkoista ja koronan toisen aallon ajatuksesta sekä sen seurauksista tuli itselleni pieni paniikki. Tai ei ehkä välttämättä ihan pienikään. Jotenkin tajuntaan jysähti vasta nyt se älytön myllytys missä tämä vuosi on kulunut.
Koronakevät oli varmasti ihan jokaiselle rankka. Poikkeusolojen alkaessa meillä oli kotona alle kahden kuukauden ikäinen vauva, joka täysimetyksestä ja pullosta kieltäytymisen takia on ollut täysin mun vastuulla. Joka ikinen yö, joka ikinen yösyöttö. Kotona taapero, joka oireili niin läheisten katoamista elämästä kuin uutta perheenjäsentä kuin miehen töitäkin. Miehen toimistoviikot loppuivat ja tilalle tuli joko työmatkaa tai yksittäisiä vapaita (miehen töiden selittäminen kertomatta missä se on töissä, on melko haastavaa. Mutta siis lyhyesti: miestä ei kotona juuri näkynyt, sillä oli jopa vähän aikaa asunto sen työpaikan alueelta, koska se oli siellä niin paljon. Poissaolot korvataan rahana, eikä vapaana, joten pitkät poissaolot näkyivät ehkä tilillä, mutta eivät tarkoittaneet pitkää kotona oloa). Huomaan nyt, että menin silloin ihan laput silmillä ja ainoana ajatuksena selvitä päivästä toiseen – koska mitä muita vaihtoehtoja muka olisi ollut?
Alkukesä, kun rajoituksia oli jo alettu vähän purkaa ja ihmisiä uskalsi taas nähdä. Mies oli töissä kesäkuusta 21 päivää ja 20 yötä. Ojensin vauvan ensimmäistä kertaa alkuvuoden jälkeen jonkun muun kuin mieheni syliin. Olin ensimmäisiä kertoja kuukausiin edes hetken yksin.
Miehen loma oli ihana. Oli ihanaa, kun meitä oli kaksi aikuista ja nähtiin paljon läheisiä.
Ja sitten loma loppui. Sopivasti meillä oli vielä siinä se flunssa ja koronatestit. Testien jälkeinen ”koronteeni” eli korona karanteeni tuloksia odotellessa. Tuloksien saamisessa meni neljä päivää – ja tuo neljä päivää pamautti mieleen täysin sen mitä tuo kevät oli. Tulos onneksi oli negatiivinen.
En yhtään ihmettele, että mua väsyttää. Että varmaan montaa muutakin väsyttää, mutta koska tämä nyt on mun blogini niin puhun itsestäni.
Eilen tein jotain mihin en kovin helpolla olisi uskonut ryhtyväni. Soitin lapsiperheiden kotipalvelun perään. Että tänä syksynä en olisi miehen jokaista työmatkaa yksin koko ajan vastuussa, vaan saisin jotain apua niihin viikkoihin. Jotain säännöllistä apua, jonka tulon tietää. Että silloin, kun väsyttää niin tietäisin, että vaikka keskiviikkona on se päivä, kun joku muukin hoitaa lapsia.
Meillä on kyllä tukiverkkoa, mutta monet ovat työelämässä, jotkut tekevät jopa useampaa työtä, toiset asuvat kaukana. On muitakin hoidettavia ihmisiä, eläimiä ja asioita. Ihmisillä on kiire oman elämän ja arjen kanssa. Ja jos itse on aina se, joka pyytää sitä apua, niin se tuntuu siltä, että se olisi niille auttajille joku velvollisuus ja rasite.
Joten joo, pyysin ulkopuolista apua.
Ja voi hemmetti, kun se tuntuu jotenkin todella säälittävältä. Siis vaikka järjellä tiedän, että se ei ole sitä, niin silti. Ihan kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Koska oikeasti haluan olla lasteni kanssa kotona. En halua pistää meidän pienempää vielä hoitoon, enkä itse hingu vielä töihin. Yleensä jopa viihdyn kotona.
Mutta samaan aikaan luoja, että olen kyllästynyt rutiineihin, päivärytmiin, samanlaisina toistuviin päiviin. Meidän molemmat lapset selvästi hyötyvät rutiineista ja siitä samanlaisuudesta. Meidän tyttö söisi joka päivä tismalleen samanlaisen iltapalan, jos vain antaisin – saman makuinen rahka, sama hedelmä, sama leipä ja mielellään vielä samanmuotoiseksi leikattuna. Rutiinit tekevät arjesta helpommin ennustettavaa, mutta niin yksitoikkoista myös. Totesin eilen illalla miehelle, että olen elänyt tämän tismalleen saman päivärytmin mukaan siitä asti, kun meidän tyttö oli 6 kuukautta. Päiväunien (ja hengähdystaukojen) määrä vain on vähentynyt. Ja nyt tyttö on 2 vuotta ja 8 kuukautta, eli laskusuorituksen voi tehdä jokainen itse. Onko ihme, että vähän alkaa tulla korvista?
Tiedän olevani hyvä äiti meidän lapsille. Tiedän, että meidän lapsilla on kaikki hyvin ja he ovat onnellisia ja niin kovin rakastettuja.
Mutta tarvitsen itse jotain muutosta tähän.