anna mun ajaa mökkitie, lupaan että vauvan kotiin vien

Täällä on ollut vähän hiljaista, kun tämän maman ja mukelon elämä on ollut aika vauhdikasta. Tai ollaan oltu kyllä aika pitkälti mökillä, mutta vauvan päikkäri ajat ovat kuluneet äidin erilaisten askartelu-projektien parissa (näistä lisää ehkä joskus myöhemmin) ja illat vauvan nukahdettua taas ovat olleet sitä harvinaista aikaa, kun mies on ollut muualla kuin töissä.

Eilen ja tänään sen sijaan ollaan ajeltu kotikaupunkiin ja takaisin. Yöksi ei kuitenkaan olla sinne jääty, kun asunto on tuulentamattomana ollut melko lämpöinen ja toiseksi ollaan yritetty nyt mahdollistaa vauvalle se, että saisi joka ilta mennä nukkumaan samassa paikassa. Tällä tuntuu olleen tulostakin, kun bebeläinen on nukkunut melko hyviä öitä. Ja nyt, kun menen kirjoittamaan sen tänne, niin heräämme ensi yönä todennäköisesti 14846 kertaa :–D 

Mutta asunnon metsästys asioilla siellä ollaan oltu ja ehkä jopa pikkuhiljaa jotain edistystä alkaa tapahtua.. Katsotaan. Mutta haaveissa on, että jouluksi pääsisimme johonkin kotiin. Että olisi paikka, mikä tuntuu kodilta. Joku paikka mihin olisi järkeä hankkia joulukuusi, koska meillä olisi mahdollisuus viettää siellä pidempi aika putkeen ja nauttia siitä kuusesta ja joulusta – vain olla rauhassa. Ja kyllä, näillä helteilläkin onnistun miettimään joulukuusia, heh.

Vauvalla on yksikseenkin, ilman äidin ja isän häsellyksiä, kova touhotus päällä. Jos makaan lattialla tai sängyllä vauvan vieressä, niin toinen yrittää kiipeillä jalkojeni yli ja mun päälle. Yksi päivä vauva onnistui jotenkin kieppumaan itsensä lipaston luo ja siinä se sitten makoili tyytyväisenä avaamassa ja sulkemassa lipaston laatikkoa. Posautti se sen päin omaa naamaansakin (hyvin hitaalla vauhdilla onneksi!) ja näytti sen jälkeen hyvin hölmistyneeltä. 

Olen niin monta kuukautta hokenut, että iiihan kohta varmaan ryömitään, että en enää jaksa. Vauva ryömii varmasti, kun sen aika on. Sama juttu hampaiden suhteen. ”On tullut niin paljon kuolaa ja niin paljon tuntuu hinkkaavan ikeniä, että hampaita varmaan tulee ihan pian”, sanoin viikonloppuna, juhannuksena, vappuna ja varmaan jo pääsiäisenäkin. Ei ole tullut hampaita ei. Salaa kyllä vähän nautin molemmista – onpahan vielä melko rauhalliset kahvihetket ja en ole koskaan haaveillut puruleluksi joutumisesta (koiralla oli tästä joskus joku harhakäsitys…). 

Mutta semmoista. Taidan vetäytyä vähän leikittelemään ”mihin laittaisimme tuolla sohvan” -ajatuksella asuntoesitteen kanssa, juoda triljoona litraa vettä ja painella sitten sänkyyn. 

Yritetään kaikki nauttia kesästä eikö, elokuu ja hiljaa hiipivä syksy on ihan nurkan takana!

(Vaikka elokuu on e h d o t t o m a s t i kesäkuukausi. Näin elokuussa syntyneen näkökulmasta erityisesti.)