ärsyttävä paras ystäväni
Heräsin tänään niin, että sälekaihtimien välistä tulvi makuuhuoneeseen vaaleanpunaista valoa. Oli ihan pakko nousta avaamaan verhot ja antaa kelta-vaaleanpunaisen auringonnousun täyttää huone. Jotenkin sopivaa, että ystävänpäivä alkaa niin pinkkinä.
Täksi päiväksi ei ole mitään erikoista suunniteltuna, mutta kaikenlaista pientä kivaa kuitenkin. Lapsen päiväunien jälkeen suuntaamme äitiystävän ja tämän lapsen luokse. Matkalla ajattelin poiketa kauppaan ostamaan pienen ystävänpäivä yllätyksen työmatkalta tänään kotiin palaavalle miehelle.
Edessä on kolmipäiväinen viikonloppu, jolloin myös siskoni on tulossa Suomeen. Olen super onnellinen, että hänellä on nyt tänä vuonna erityisen paljon lomapäiviä (Saksassa on ihan ihmeellisiä loma-bonuksia esimerkiksi siitä, että on ollut tietyn aikaa firmassa töissä tai siitä, että on ollut tarpeeksi pitkän aikaa ilman sairaslomapäiviä. En toisaalta valita, tämä tarkoittaa usein enemmän suomi-reissuja siskolleni), joten me myös näemme enemmän. Tuntuu hassulta, että siskoni, joka on kuitenkin elämäni ehdottomasti tärkeimpiä ihmisiä, ei ole esimerkiksi nähnyt kuin videopuhelussa tyttäreni askelia. Sen sijaan Saksassa on kuulemma katsottu repeatilla videota, jossa pikku tyyppimme julistaa ponnekkaasti KAKKA ja nauraa päälle.
Viikonlopun suunnitelmissa on ainakin elämämme ensimmäinen avantoreissu (apua!) ja yökyläilyä. Jo teineinä meillä oli siskoni kanssa tapana viettää elokuvailtoja syöden mansikkarahkaa ja pakastepullia, ja niin aiomme tehdä myös tänä viikonloppuna. Perinteistä täytyy pitää kiinni, vaikka ne olisivat täysin hölmöjä.
Siskoni muutti ulkomaille kymmenen vuotta sitten, enkä silti sopeudu siihen ikinä. Yksi parhaista kesistä viimeiseen kymmeneen vuoteen, oli kesä jolloin siskoni asui hetken aikaa Suomessa. Näimme triljoona kertaa viikossa ja makasimme milloin missäkin puistossa ottamassa aurinkoa. Kun hän taas lähti, tuntui hirveältä. Ja joka kerta, kun hän nykyään lähtee, pelkään irrationaalisesti, että en näe häntä enää.
Siskoni oli yksi kaasoistani ja on tyttäremme toinen kummitäti. Hän on paras ystäväni ja saakelin ärsyttävä sellainen, koska hän on mielettömän huono pitämään yhteyttä millään tasolla järkevällä tavalla. Hän on kanssabasistini (pitkäpartainen sellainen), ranskanleipärakastajani (on tärkeää olla lähellä leipää) ja kaikkien muiden älyttömien inside juttujeni tietäjä. Aivan valtavan ihana nähdä taas.
Ja tämän viimeisen kuvan myötä, ihanaa ystävänpäivää kaikille!