Ensimmäinen kolmannes

Patistelin lopputyöhönsä hermonsa menettäneen miehen salille purkamaan turhautumistaan ja sain hiljaisen asunnon haltuuni. Kannu kylmää vettä (mikä on tämä jäätävä loppumaton jano?!), rauhallista musiikkia soimaan ja koiralle tyynyn asettelu paremmin sohvalle. Aika muistella tätä ihanaa raskaustaipaletta ja sen ensimmäistä kolmannesta!

Raskausviikot 5-6 (4+0-5+6)

Plussasin tosiaan haaleasti vappuaattona, raskauden ollessa huimissa 4+0 (4 viikkoa, 0 päivää) lukemissa. Todelliseksi raskauden uskoin vasta seuraavan viikon torstaina, kun clearblue julisti tuloksen. Soitin epävarmana neuvolaan, missä uskoivat raskauden olevan vasta niin alussa kuin sanoin, vaikka kuukautiskierron mukaisesti oltaisiin oltu paljon pidemmällä jo (e-pillerit on aika myrkkyä). Oli jännää, että ilman minkäänlaisia todisteita sitä niin vaan sai varattua ajan neuvolaan. Varasin samalla myös ajan yksityiselle varhaisultraan ja niin alkoi tuskainen päivien laskeminen.

Sen jälkeen, kun oli tajunnut oikeasti olevansa raskaana (pakkohan se oli n. 45326 testin jälkeen uskoa) alkoi aivan jäätävä pelko vaihe. Mitä, jos menee kesken? Mitä, jos onkin tuulimuna? Mitä, jos 45326 positiivista tulosta ovatkin virheellisiä? Mitä, jos tämä onkin kohdun ulkoinen raskaus? MITÄ JOS?!

Lisäksi olin aivan pihalla siitä mitä nyt saan syödä ja mitä en. Kännykässä oli screenshotteja eviran suosituksista ja niitä pläräsin esille vähän joka tilanteessa. Vointi oli kaikkea hermoilua ja panikointia lukuunottamatta pääosin ihan normaali ja kalenterissa on ihania merkintöjä salilla käymisestä, töissä olemisesta ja kavereiden näkemisestä. 

Raskausviikot 7-8 (6+0-7+6)

Seitsemäs raskausviikko (6+0, typerä laskujärjestelmä) alkoi todella inhottavasti sillä, että heräsin yöllä aivan järkyttävään alavatsakipuun. Kylmänhikisena, kivusta kaksin kerroin taipuneena pääsin alakerran vessaan ja pyörryin. Kauniisti sanottuna vatsa räjähti ja olo oli aivan kamala. Siihen aikaan vielä avomies tuli silittämään ja tuijottamaan kauhistuneena. Selvisin takaisin sänkyyn ja nukahdinkin. Aamulla pyörryin uudestaan. Ja uudestaan. Jollain ihme logiikalla ilmoitin töihin, että yritän tulla pian, mutta taju menee aina kun yritän nousta. Töissä hämillinen yötyöntekijä kyseli, että ootko nyt ihan varma, että oot tulossa töihin – ”juu juu, ihan pian”. Selvisin töihin (miksi? typerä nainen), missä seinään nojaten sain hoidettua ensimmäiset ja aamuvuoron oleellisimmat työtehtävät. Soitin neuvolan neuvontapuhelimeen ja terveyskeskukseen ja lopulta sain käskyn lähteä päivystykseen tutkimuksiin. Yksi pahimmista peloista, linjoja pitkin kaikunut ”mahdollinen kohdun ulkoinen raskaus” sai mut purskahtamaan itkuun työpaikalla. Kävin säikäyttämässä työkaverin kertomalla vain, että pitää lähteä lääkäriin. 

Mies lähti mukaan, mutta päivystyksen sääntöjen mukaan sen piti jäädä odotushuoneeseen ja mut ohjattiin pidemmälle sairaalaan. Muistan miten itkin lääkärille pääsyä odottaessa ja muut ihmiset tuijottivat mua hämmentyneinä. 

Monen tunnin sairaalassa olon, päivystyksen hoitajan ja lääkärin sekä gynekologisen osaston kahden lääkärin ja kahden hoitajan tapaamisen jälkeen tuli totuuden hetki, kun ultra laitettiin päälle. Kun lääkäri näytti ultrassa pientä cashew-pähkinän näköistä länttiä ja kertoi sen olevan alkio – aivan oikeassa paikassa kohdun sisällä – loppui mun kuuntelu siihen. Tuijotin vain pähkinää ja ärsyynnyin, kun ultraa käännettiin niin, että tutkittiin muutakin kuin sitä pientä möykkyä. Se oli uskomatonta miten siinä kohtaa, kun kuulin vauvalla (kyllä, meille se oli vauva) olevan kaiken hyvin ja mahdollisesti pienen sykkeen tapaisenkin vilahtaneen ruudulla, mua ei kiinnostanut enää yhtään mistä koko pyörtyily ja kipuilu oli johtunut. Tai en edes oikeastaan muistanut miksi siellä sairaalassa oltiin. Väliä oli vain sillä, että vauvalla on kaikki hyvin. Oireiden syy oli ilmeisesti puhjennut kysta, mitä en kokemuksena suosittele kyllä kenellekään. Tekee helkkarin kipeetä. 

Seuraavana päivänä olo oli ihan normaali ja vietettiin miehen kanssa päivä pienellä vaelluksella. Mikä olikin äärimmäisen hyvä, koska seuraavana aamuna alkoi etominen, mitä kestikin lähes kaksi viikkoa. Kalenterissa tämän huomaa siitä, että menot selvästi vähenee ja oon hoitanuta ainoastaan pakolliset asiat. En vielä alkanut oksentaa, mutta pikkuhiljaa aloin oppia siihen, että jos yhtään tulee nälkä, tulee myös aivan kamala olo. Aloin oppia myös siihen, että yöpyödällä kannattaa pitää jotain helposti syötävää. Näille viikoille osui myös ystävän häät, joissa olin kaasonpestin ohella seremoniamestarina. Jollain ihmeellisillä superadrenaliineilla siitäkin selvittiin ihan kunnialla. Hääseuruetta tosin nauratti se, että kaivelin joka välissä omia eväitä käsilaukusta. Morsiamen valmistautumiskuvissa mulla on melkein joka kuvassa joko viilis-purkki tai joku hedelmä kädessä. Ruokaa oli vaan aivan pakko saada tunnin välein!

Ensimmäinen neuvolakäynti osui meillä kahdeksannelle raskausviikolle. Siinä kohtaa olin netistä ehtinyt lukea jo niin paljon kaikkea raskausaiheista, että käynti ei antanut kauheasti mitään muuta paitsi sen hämmennyksen, että hei, me käydään neuvolassa! Odotushuoneessa lähinnä vilkuilin kateellisena muiden vatsoja tai vauvoja.

Raskausviikot 9-12 (8+0-11+6)

Yhdeksännen raskausviikon alkuun, eli ihan toukokuun lopulle, osui varhaisultra. Cashew-pähkinä oli muuttunut isommaksi möykyksi, missä oli jotenkin hahmotettavissa pää-pallo ja vartalo-pallo. Ja sillä oli syke! Se oli ehkä jo vähän elokuvallista, kun sydämen lyönnit paukkuivat gynekologin huoneessa ja miehen kanssa tuijotettiin toisiamme naamat hyvin leveässä virneessä. Ultraaja ei onnitellut, mikä jäi jostain syystä mieleen. Sen sijaan se ihmetteli, että kumma kun ylipäätään olin tullut raskaaksi, kun ovulaatiokin tuli ihan päin honkia kiertoon nähden. Meidän vauva on siis jonkinlainen ihme. 

Varhaisultrasta seuraavana päivänä yökkäsin koiran kanssa aamulenkillä. Ehdin kotiin, missä oksensin. Ja voi pojat, siitä se sitten lähti. Voin spoilata tulevia viikkoja sen verran, että oksensin viimeisen kerran, kun raskaus oli jo lukemissa 17+5. Mistään superoksentelusta tai hyperemeesistä ei ollut onneksi kyse ja koinkin olevani melko onnekas, koska olin koko syksyn seurannut työkaverin hyperemeesiä. Itse kun onnekkaana oksensin vain noin kerran päivässä, jos muuten pysyin sohvalla ja söin taukoamatta. 

Näiltä viikoilta kalenteri on aika tyhjä ja puhelimen galleriassa on lähinnä ”masukuvia”, eli kuvia missä yritän pullistaa vatsaa näyttämään mahdollisimman pyöreältä (haha, näillä leveysmitoilla tuo jo naurattaa – silloin lähettelin niitä ylpeänä perheelle ja miehelle). Työvuoroista selvisin lähinnä siksi, että oli kesä, mikä mun työssä vähensi asiakkaita. Kävin vessassa salaa syömässä ja aamuvuoroissa yritin hengitellä ikkunoista tai oven raosta ulkoilmaa. Lopulta vietettyäni yhden palaverin suu tiukasti kiinni ”mmm” ja ”mmhmm” ääniä päästellen ja nyökytellen, koska muuten olisin oksentanut, päätin kertoa esimiehelle raskaudesta jo näinkin varhaisessa vaiheessa. Esimies otti asian onneksi hyvin ja yritti huomioida mun oloa työvuorosuunnittelussa, mistä olen äärimäisen kiitollinen. Kaikki vapaa-ajan ylimääräiset menot karsin pois ja oikeastaan makasin vain kotona syömässä. Opin, että vauvan lempiherkkuja olivat uuniranskalaiset ja hesen juustohampurilaiset. Äidin muodoille ne eivät tehneet niin hyvää ja tämän raskausvaiheen jälkeen en todellakaan ole kumpaakaan näistä safkoista kaivannut. 

Näille viikoille osuivat myös mun polttarit. Niitä en nyt tässä sen enempää lähde avaamaan, koska muuten tästä mammuttipostauksesta tulisi vieläkin älyttömästi pidempi. Polttarit on ehkä ainoa asia, minkä takia vähän harmitti olla morsian raskaana ja polttareiden osuminen tähän pahoinvoinnin aikaan oli äärimmäisen harmillista. Mutta kaasoille kiitos siitä, että olivat kaikista raskauden tuomista rajoitteista huolimatta saaneet aikaan upean ohjelman, mistä tuli oikeasti se olo, että mua oli ajateltu ja nämä ihmiset tuntevat mut äärimmäisen hyvin.

Polttareiden lopputulemana sain jalkaani rasitusmurtuman ja ensimmäinen kolmannes päättyi juhannukseen klenkaten. Raskausapp julisti, että pahoinvointi alkaa yleensä näillä viikoilla laantua ja paino on yleensä noussut 1-5 kiloa. Tässä kohtaa jaksoin vielä urhoollisesti toivoa, että ehkä kuulun näihin onnekkaisiin ja pahoinvointi on kohta muisto vain. Kilojen suhteen toivo oli menetetty ja juhannuksen mökille ajosta selvisin vain hampurilaisia mussuttamalla. 

Voi tyttö kulta, onneksi et tiennyt, että ranskalaisviikkoja oli vielä monta edessä.