ensimmäinen vauvakuukausi

Kuulkaas, se on nyt niin, että maaliskuu on aivan kohta täällä!

Tuntuuko muista yhtä kummalliselta, että ensimmäinen kevätkuukausi alkaa, eikä talvea oikeastaan edes ole ollut? Ja pakko myöntää, että vaikka kuinka kärsin myös ilmastoahdistuksesta, niin toisaalta tuntuu i h a n a l t a, että ulkona on jo noin keväistä. Vaikka okei, maasta puskevat narsissit, ojassa kukkivat leskenlehdet ja ruusupuskan silmut tuntuvat myös vähän turhankin aikaisilta. Maaliskuun alussa kuuluisi vasta haaveilla lumen sulamisesta ja toppatakin kaappiin piilottamisesta, eikä miettiä sitä onko pääsiäisen aikaan pajunkissoista enää mitään jäljellä.

Meidän pikkujäbä täytti eilen kuukauden ja mietin, että ihan itseänikin varten haluan jotenkin tiivistää ensimmäisen kuukauden.

Äidin näkökulmasta: puolet raskauskiloista karisi ensimmäisen kolmen viikon aikana, jonka jälkeen vauhti alkoi hidastua ja ehkä osittain laskiaisesta johtuen pysähtyi. Väitän, että imetykseni onnistumisen kannalta on ehdottoman tärkeää, että söin triljoona laskiaispullaa. Ehkä se olisi onnistunut ilmankin, mutta riskejä ei oteta.

Pikkumies on pääasiassa ollut hyvin rauhallinen vauva, joka on tainnut vain pariin otteeseen kiljahtaa vähän kovempaa ilmaistakseen, että nyt on vaan tolkuttoman hidasta palvelua sen maidon kanssa, hophop! Muutama vatsavaiva-ilta oli viime viikolla, mutta sekin näkyi lähinnä naama punaisena kiemurteluna ja kitinänä, eikä niinkään huutona. Toivottavasti hän välttyy pahemmalta.

Olemme siirtyneet kakkos vaippakokoon ja vaatteissa pyöritään 56-62 rajamaastossa. Isosiskon peruja ollut vaaleanpunainen perhos-villahaalari piti valitettavasti jo pakata pois ja siirtyä vähän neutraalimpaan tummansiniseen merinohaalariin, hitsi. Epäilen, että 5 kiloa ei ole kovin monen viikon päässä ja vähän mietin, että mikä mörssäri tästä vielä mahtaa tulla. Rakastan kuitenkin sitä, että posket ovat pyöristyneet ja leukoja on varsinkin tietyissä asennoissa monta. Vastasyntynyt tikkukäsi alkaa muuttua vauvan pyöreäksi, jonka makkaroita täytyy putsailla, snif!

Poika kovin jo kannattelee päätään niin sylissä kuin lattiallakin, vaikka aika keikkumista se toisinaan on. Hän myös hymyilee ja toisinaan hihkuu ääneen – vaikkakin lähinnä kasveille, mustavalkoisille tauluille ja ulkona paistavalle auringolle (varsinkin tämän viimeisen ymmärrän). Myös pientä vauvapuhetta on alkanut tulla wähinän lisäksi.

Isosiskon oireilu on melko maltillista nykyään ja pikkuveli on selvästi jo nyt tärkeä ja rakas. Tytön lähelle tuleminen tuntuu myös usein rauhoittavan kähisevän vauvan, mikä rauhoittaa äitiä ja saa isosiskon kasvoille leveän hymyn. ”Se hymyili minulle!” -huudot ovat täynnä riemua, vaikka hymy ehkä olisikin oikeasti ollut vaipan täytöstä johtuva.. Itselläni on huomattavasti kevyempi mieli, kun lasten välillä tuntuu olevan enemmän positiivisia tunteita. Itse kyllä kestän uhmataaperon kiukut, mutta vauvan en haluaisi joutuvan niiden ”uhriksi”.

Kaiken kaikkiaan meillä on alkanut yhteiselämä oikein mukavasti ja koska tiedän, että kaikkea ei yhtä mukavaa on edessä, nautin tästä hetkestä nyt täysillä.

Aurinkoista viikonloppua !