H u h t i k u u

Ja niin jätettiin jo maaliskuukin taakse.

Tuntuu, että vuosi vuodelta aika menee koko ajan nopeammin, mutta vauvan synnyttyä pikakelaus on noussut jo ihan uudelle asteelle. 

Miten voi olla jo huhtikuu? Miten meidän pieni voi täyttää jo 4 kuukautta tässä kuussa? 

Meillä on nukuttu reilu viikko melko huonosti ja se alkaa vähän tuntua. Pari kuukautta sitten tällainen parin tunnin välein heräily oli ihan normaalia ja tuntui yllättävän siedettävältä. Nyt, kun välissä nukuttiin jo 5-7 tunnin pätkiä, tuntuu ihan naurettavan raskaalta nousta 1,5-3 tunnin välein syöttämään vauvaa. 

Ensin mietin syyksi tiheää imua. Sitten hampaita, kun vauvasta on kehittynyt nyrkkiä (ja kaikkea muuta minkä onnistuu suuhunsa törkkäämään) jyrsivä kuolakone. Viime yönä vauva on jo alkanut unissaan harjoitella selältä kyljelleen kääntymistä – kamalan ähinän ja kiukun kera tietenkin, mihin herää koko kööri koira mukaanlukien. Vaihe, eikö vain?

Arkea on myös värittänyt pieni vierastaminen, tai ainakin selvästi lisääntynyt itkuisuus, jos vieraampia ihmisiä on useampi paikalla. Meidän pääsiäinen oli melkoista vieras ja vierailu-rumbaa, mikä alkoi näkyä vauvassakin. Tuntui vähän koomiselta, että ”perhechatissa” toistuvasti iloiseksi, höpötteleväksi ja hymyileväksi kuvailema vauvani olikin sisarusteni Suomeen tullessa itkuinen ja kärttyinen. Tuntui myös vähän kurjalta sanoa omalle siskolle,  vauvan kummille, että se on vauvalle vieras ihminen, kun asuu ulkomailla. Sisko vaati, että videochatteja aletaan pitää vähintään joka toinen päivä asian korjaamiseksi. Itse ehdotin sen Suomeen muuttoa. Onneksi kolmantena näkemispäivänä vauva oli jo enemmän oma itsensä myös siskoni seurassa. Itse en varmaan ikinä totu hyvästelemään siskoa sen lähtiessä takaisin Saksaan. 

(siskon kokkailut on myös ääreis hyviä ja ikävöinnin arvoisia)

2. pääsiäispäivänä vauva sai jäädä isän kanssa kotiin, kun mä harjoittelin taas itsekseni liikkumista kaverin babyshowereilla (jee lisää vauvoja!) edustamisen merkeissä. Illalla oli sellainen olo, että en enää ikinä syö mitään herkkuja – varsinkin, kun kotiin paluun jälkeen vielä jatkettiin miehen kanssa projektia ”maailman suklaisimman kakun tuhoaminen”.

(Onnistuin sulattamaan 3 Kinder-munaa tonne kuorrutukseen, kun en vaan malttanut antaa sen jäähtyä tarpeeksi. Ne oli kivoja – ja överimakeita – yllätyksiä kuorrutteen seasta löytyessään. Yllätysmuna, indeed)

Nyt ollaankin mökillä miehen työkuvioita takia ja samalla rauhoitetaan arkea, vauvaa ja mun herkuttelua.

ps. Myös positiivista kehitystä on tullut! Vauva nauroi viikonloppuna ekaa kertaa oikeen kunnolla ja lisäksi rintakumia käytetään enää hyvin satunnaisesti – jee !