hän, taaperoni

Mulla pyörii päässä sellaisia isoja kokonaisuuksia joista haluaisin kirjoittaa. Imetyksen lopettaminen, vauvan ja koiran yhdistäminen, miten olen kokenut äitiyden ynnä muuta. Mutta jotenkin sen ajan löytäminen, että istuisin oikeasti kirjoittamaan jotain selkeää ja eheää kokonaisuutta, ei vain jotenkin onnistu. On niin paljon kaikkea mitä haluan tehdä lapsen nukkuessa, joten sen sijaan kirjoittelen näitä lyhyempiä pyrähdyksiä meidän arjesta. 

Tuntuu, että tuon taudin jälkeen viimeistään meidän tytöstä muuttui oikeasti taapero. Kaikki ”vauvamaisuus” karisi nyt viimeistään, kun tyttö on alkanut enemmän ja enemmän kulkea kahdella jalalla konttaamisen sijaan. 

Viimeisenä parina päivänä tyttö on viihtynyt pitkiäkin aikoja leikkien ihan itsekseen. Hän tarkkaan keskittyen asettaa vauvanuken tuttinauhan kippoon, ottaa leluhaarukan ja sekoittaa sitten innoissaan kupissa kahisevaa tuttinauhaa. 

Hän kulkee toiselta puolelta huonetta tekemäni tupsun kanssa luokseni, vakavana tunkee tupsun housujeni taskuun ja sitten katsoo riemuissaan ylös virnistäen. Tuo ilkikurinen pikku virne on ehkä paras ilme maailmassa. 

Hän muodostaa suullaan pienen o:n ja osoittaa kulmat koholla kaikkia jännittäviä asioita. 

Huomiota halutessaan hän tunkee sormet kurkkuunsa ja alkaa yökkäillä – mikä on ehkä järjettömin, ärsyttävin ja pöhköin, mutta myös tehokkain tapa saada äiti reagoimaan. 

Hän nuolee lihapullista ketsupin ja tomerasti komentaa laittamaan sitä sitten lisää – ja suuttuu, kun en laita. 

Hän taputtelee vähän väliä koiraa ja hihitti aamulla riemastuneena, kun koira tuli viereen istumaan, kun hän oli potalla. 

Hän tuo päättäväisesti satukirjoja aikuisille, ottaa aikuista kädestä kiinni, tunkee kirjan käteen ja parkkeeraa sitten pikku peppunsa aikuisen syliin kuunnellakseen, kun hänelle luetaan. Hän yhdistää tiettyihin kirjoihin tiettyjä liikkeitä – esimerkiksi Lits läts lätäkkö -kirjan kevät aukeamalla pitää hänen ja lukijan taputtaa reisiä ”lits läts”. Nyt kun luin tätä hänelle ääneen, hän halusi sylistä pois hakeakseen tuon kirjan lattialta.

Hän osaa hirmuisen määrän erilaisia sanoja ja osaa hienosti näyttää missä eri ruumiinosat, vaatteet tai tavarat ovat. Hän osaa yhdistää puhetta toimintaan, esimerkiksi kun hän toi luokseni vauvanuken ja kysyin missä sen tutti on, lähti hän hakemaan tuttia toisesta huoneesta. 

Hän ei puhu itse oikeastaan muuta kuin ”väh väh”, ”nam nam” ja välillä ”ätti”, mutta hän nyökyttää kiitokseksi, pudistelee päätään ja osaa muuten monella tavalla ilmaista tahtoaan. 

Hän tykkää etsiä ihmisten napoja ja kutittaa heitä. Hän myös pärisyttää vanhempiensa mahoja, pussailee ja halailee. 

Hän osaa leikki-syödä lelukupeista ja tarjoilee mielikuvitusruokaa myös äidille, koiralle ja nukelle. 

Hän hymyilee tietyille lauluille, loruille ja ihmisten valokuville. Isin kuvia hän pussaa.

Hän kieltäytyy nousemasta potalta, mikäli asioiden toimitus ei ole vielä loppuun asti hoidettu. 

Hän on oppinut piilottamaan ruokia, joista ei niin pidä. Hän vaihtelevasti käyttää haarukkaa ja lusikkaa, mutta aina myös sormia apuna. 

Hän oli eilen ensimmäisen kokonaisen päivän ilman yhtään imetystä. 

Hän konttaa karkuun, kun pitää mennä nukkumaan, potalle tai pukea vaatteet päälle. Hän hihkuu riemusta, kun joku lähtee perään. Jos kukaan ei tule, hän kääntyy katsomaan ja levittää kätensä kuin kysyen, että hei, missä mättää!

Hän kasvaa ja kehittyy niin hurjaa vauhtia, että äiti ei pysy perässä. Hänen kanssaan on niin hauskaa ja ihanaa olla ja puuhata, ihmetellä maailmaa ja tehdä ihan arkisiakin asioita. Hän on fiksu, hauska ja huomaavainen. Olen hänestä joka päivä niin mielettömän onnellinen ja ylpeä.