Helmikuu

Siivosin juuri vauvankakkaa vessan seinästä. Kerta se on ensimmäinenkin, ei varmasti viimeinen. 

Kuukauden vaihduttua tajuttiin kaksi asiaa:

1) meidän vauva on syntynyt edelliskuussa, apua! 

2) meidän vauva on syntynyt viime vuonna – tä nyt on pätenyt pitkään, mutta hei silti! Viime vuonna!

Eli kaiken logiikan mukaan aika isosta tytöstä kyse. Vaikka kakkiikin seinille. 

Tä meidän vanhus on myös oppinut kannattelemaan päätään vatsallaan ollessaan. Niin suloinen näky, kun ensin pää heiluu varovasti ilmassa ja sen jälkeen pieni pamauttaa päänsä siihen minkä päällä sitten harjoitteleekin ja kaivautuu sinne. Sit vauveli varovasti kurkkii hihkuvaa äitiä kohti ja näyttää kovin tyytyväiseltä. 

Täytyy sanoa, että nyt vauva-arki tuntuu aika tasaisen mukavalta, kaikesta kakasta huolimatta.

Ensimmäinen viikko synnytyksen jälkeen meni älyttömässä onnen huumassa, mihin kuulu paljon kyyneleitä vähän mistäkin asiasta. 

Sen jälkeen pari viikkoa oli kyllä onnellisia, mutta myös kieltämättä sisälsi ahdistusta ja kipuilua uuden elämäntilanteen edessä. Oli kateutta miehen unista, jumittumisen tunnetta kaikesta sohvalla istumisesta, turhautumista maitoon hukkumisesta ynnä muuta. Silloin kävi jopa mielessä, että olinko tähän oikeasti valmis ja tätä tä nyt sitten on. Onneksi vauva oli niin suloinen ja herätti myös paljon positiivisia tunteita, että ahdistus ei päässyt liian suureksi. 

Mutta nyt. En oo viikkoon nukkunut kuin yhden 3 tunnin pätkän, muuten yösyötöt on ollut n. 2 tunnin välein. Aiemmin on ollut jopa 4-6 tunnin unipätkiä, nyt ne on jostain syystä jäänyt pois. Mökillä aloin pikkuhiljaa tulla vähän höperöksi, kun kolmatta päivää hengailin aamusta iltaan keskellä metsää pelkästään vauvan ja koiran kanssa, miestä kotiin odotellessa. Kotona odotti kauhea sotku ja koirankarvakerros (musta koira ja vaaleat lattiat kahdessa kerroksessa, hieno yhdistelmä!), kun mökiltä tultiin. Ja silti. Oon jotenkin tasaisella mielellä ja itseasiassa hyvinkin positiivisella sellaisella. Ainakin tällä hetkellä oon hyvin sujut sen kanssa, että arki on tällaista. Siihen kuuluu meinaa myös vauvan onnelliset hymyt maidon saannin jälkeen (ei vielä tarkoituksellisesti meille), tuhina olkapäällä, kaikki sadat hassut ilmeet sekä ne pienet sormet ja varpaat. Odotan myös kaikkea tulevaa valtavalla innolla – enkä vähiten miehen harjoittelun päättymistä.

Ei mikään vaan oo yhtä hienoa, ku oman lapsen kanssa ajan viettäminen. Varsinkin, kun vauva koko ajan enemmän alkaa herätä tähän maailmaan ja vuorovaikutukseen. 

Tästä arjesta tykkään!