hoitovapaasta ja töihin paluusta

Olen viimeisten viikkojen aikana pyöritellyt mielessäni töihin palaamista, mahdollista muiden töiden etsimistä, erilaisia uravaihtoehtoja ja ikuisuuskysymystä ”mikä musta tulee isona?”. Jotenkin kotona olo on tökkinyt, on kaivannut töiden tuomaa rytmiä ja kaikkea mitä työ mukanaan myös tuo (ottaahan se paljon myös). 

Mutta juuri nyt, kun tuon hurjan pakkasen läpi posket punaisina on kärrytellyt kotiin, lapselle samalla kaikesta ympärillä näkyvästä höpissen. Aurinko paistoi, lumi narskui jalkojen alla ja lasta hymyilytti väsymyksen läpi. Takana oli käynti muskarissa, jossa meidän pikku pirpana katseli ihmeissään isompia lapsia, heilutti onnellisena marakassia muiden mukana ja notkisteli polviaan muiden esittäessä pieniä pupuja. Edessä oli lapsen päiväunet, äidin oma hetki kaikessa rauhassa tässä tietokoneella blogia kirjoitellen, höyryävä teekuppi vieressä. Eilen puolestaan oli treffit vauvakavereiden kanssa, lapsen riemu leikkipaikan liukumäessä ja äidille vertaistukea.

Jotenkin tämä kotona olo näytti taas niitä parhaita puoliaan.

Miksi tässä nyt olisi kiire takaisin töihin? 

Vaikka kotona olo tuntuu välillä oleva jatkuvaa lapsen syöttämistä (siis miten sitä oikeasti tuntuu, että koko ajan pitäisi joko valmistaa tai lämmittää ruokaa tai siivota syöttötuolia?), eieiei:n hokemista, samojen kirjojen uudelleen ja uudelleen lukemista, niin onhan tämä nyt niin paljon muutakin. Ja niin hienoa, että tämä meidän systeemi tämän mahdollistaa.

Haluanko oikeasti tästä jo luopua?