hulivilihulberttiina
Huhheijaa! Sain pikkuneidin juuri aamupäiväunille ja istahdin sohvalle.
Kylläpä noin pienessä ihmisessä voi olla paljon virtaa! Lapsukaisemme on viime päivinä saanut lisänimen hulivilihulberttiina (kaunis, tiedän), koska tyyppi kieppuu, kiljuu ja nauraa räkäistä naurua minkä kerkeää. Toisessa hetkessä neiti saa dramaattisia itkupotkuraivareita, kaatuu selälleen ja sätkii rääkyen menemään. Aikamoista touhua!
Vauvastamme alkaa kuoriutua pikkuhiljaa taapero, kun vauvavuoden viimeinen kuukausi lähestyy. Muutolla tuntuu olevan myös osansa asiassa, koska uudessa asunnossamme vauvalla on tilaa vipeltää ja touhottaa rauhassa. Niin ihana kuin vanha asuntomme olikin, tuntui siellä usein, että vähän joka paikassa oli lapselle kiellettyjä paikkoja. Vanhojen sähköpattereiden termostaattien näplääminen oli vauvasta hauskaa – minkä jälkeen patterit hehkuivat vaarallisen kuumina. Koiran vesikuppi oli suorastaan vastustamaton huoneen toisessa nurkassa. Puuhella ja puukori, pistorasiat, portaat, vessaharja, roskiskaappi – kaikki hirmuisen mielenkiintoisia ja hirmuisen kiellettyjä leikin kannalta. Ja koska muutto oli ihan nurkan takana, emme alkaneet babyprooffaamaan asuntoa sen enempää, vaan opettelin vain mantran ”ei ei ei”.
Toki uudessa asunnossamme on monet samat vaaranpaikat, mutta nyt niiden välillä tuntuu ainakin olevan vähän etäisyyttä – tai sitten on otettu turvavälineet, kuten pistorasian suojukset, käyttöön. Eilen tosin opin, että takkamme luukku aukeaa hyvin näppärästi pienen lapsen käsittelyssä, kun kaverin reilun vuoden ikäinen poitsu tempaisi luukun sekunnissa auki. Eli siihen pitänee kehitellä jotain. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse suojata tai laittaa pois lapsen saatavilta. Lapsen kun on myös opittava siihen, että kieltoja täytyy uskoa ja kaikkea ei saa ottaa/syödä/heittää/repiä/raadella/tuhota. Vaikka tietenkin oikeasti vaaralliset asiat ovatkin asia erikseen.
Nuo uhmakohtaukset ovat myös aikamoisia. Typykkämme tykkäisi kovin repiä terassin ovessa olevia sälekaihtimia tai niiden kiinnitysvaijereita. Tuossa yhtenä päivänä, kun tämän taas jälleen kerran kielsin, heittäytyi tyttö raivoisasti karjuen taaksepäin ja raajat sätkien purki kiukkuaan. Murhe unohtui, kun sai muuta puuhaa, mutta sälekaihtimet eivät – sama homma toistui seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Samanmoisia puuskia voi aiheuttaa mikä milloinkin; tie äidin luo on blokattu, joku tavara on liian kaukana tai koira lähtee pois rapsutteluetäisyydeltä. Huutava vääryys, tai ainakin huutava vauva!
Toisaalta neiti on myös super hyväntuulinen, nauravainen ja leikkisä. Joku saattoi bongata instastoryssani olevan videon, jossa vauva räkätti sille, kun luettelin eri dinosaurusten nimiä. En tiedä mikähän tämäkin oli, mutta T. Rex ja diblodocus ovat ehkä vauvan maailman hauskimmat sanat. Tuota naurua kesti minuutteja! Typyn lempileikkejä puolestaan on tällä hetkellä karkuun konttaaminen. Vauva konttaa muutaman liikkeen, katsoo taakseen virnuillen, ja jos aikuinen kysyy ”mihin olet menossa?”, päästää bebe ilmoille valtavan naurun remakan ja lähtee kauheaa vauhtia eteenpäin. Kun sitten perään lähtee, alkaa toinen kikattaa niin paljon, että lössähtää vatsalleen ja yrittää sitten hihittäen ryömiä eteenpäin – mikä yleensä ei onnistu sitten yhtään, koska nauraminen sotkee karkausyritykset. Super suloista touhua.
Yhdessä monista asuntoesittelyistä, joita kesällä kiersimme, totesi kiinteistönvälittäjä, että meidän pikkuneidillä on sillä tavalla pilkettä silmäkulmassa, että saatamme olla vielä aikamoisessa pulassa tuollaisen kujeilijan kanssa. Alan pikkuhiljaa olla enemmän ja enemmän samaa mieltä. Ilkikurinen hulivilihulberttiinamme.