Kaikki anteeksi

Pienen itseni keräilyn jälkeen luin Laura Mannisen Kaikki anteeksi -kirjan ahmimalla. Vauva-arjessa kirjan ahmiminen ei varsinaisesti ole kovin yksinkertaista, mutta jostain se aika vaan löytyi. 

Kirja kertoo tutun tarinan. Hurmaavasta miehestä, joka valloittaa naisen ja tämän lähipiirin, kunnes todellisuus paljastuu – ensin naiselle ja sitten ajan myötä myös onneksi lähipiirille.

Otin pari päivää sitten aiheeseen lyhyesti kantaa myös instastoryn puolella ja sain ihania ja kannustavia viestejä. Yksi kaveri kertoi, että muistaa aina kuinka kurja olo sille tuli, kun kokemukseni jälkeen mun oli pakko nukkua sen asunnossa ulko-oven puolella – ihan jotta pakeneminen tarpeen vaatiessa olisi mahdollista. 

Välillä koen todella voimakasta tarvetta puhua tästä aiheesta ja tuoda sitä enemmän esille. En ehkä itseni kautta vaan ylipäätään. Kuten myös Manninen kirjansa epilogissa toteaa, Suomessa n. 30 % naisista on kohdannut parisuhdeväkivaltaa. 30 %! Kuinka monta tiedät?

Ajattelin että tämä aihe on omalta osaltani käsitelty yhdellä postauksella. Tiedän, että ennen kaikkea mun rakas, ihana, vahva ja ymmärtäväinen mieheni olisi toivonut sitä. Se niin kovasti haluaisi ottaa sen kokemuksen multa pois, pyyhkiä sen kokonaan maailmasta. Se ei halua antaa sille liian suurta otetta ja kokee mun eksän aina voittavan jotain, jos aiheesta puhutaan.

Olisihan se ihanaa, pyyhkiä se olemattomiin. Mutta toisaalta luulen, että ilman sitä en olisi samanlainen kuin nykyään. Ei mulla olisi ehkä yhtä voimakkaita mielipiteitä, en ehkä olisi jossain asioissa niin ehdoton, olisin ehkä jotenkin pehmeämpi ja herkempi, naiivimpikin. En olisi niin vahva. Enää en kurki olkani yli ennen kotioven avaamista, uskallan sulkea silmäni suihkussa ja luotan nykyiseen mieheeni täysin siinä, että se ei ikinä satuttaisi mua. (Sen sijaan en vieläkään pysty pitämään whatsappissa päällä toimintoa, joka näyttää milloin olen viimeksi ollut paikalla ja vieläkin hätkähdän jokaista tietynlaista autoa, kun kadulla tulee vastaan.)

Lukukokemus kaiveli muistista vanhoja kohtauksia. Välillä jopa vähän nauratti. Ei siksi, että tarina ja tapahtumat olisivat olleet hauskoja, vaan koska ne kuulostivat välillä niin samperin tutuilta. Huomasin eläväni uudestaan läpi asioita, jotka olin unohtanut tai ainakin hyvin tehokkaasti siirtänyt pois mielestä.

Muistan miten yhtenä yönä mut kipattiin petauspatjan kanssa lattialle, koska mies ei halunnut lopettaa riitaa, mitä yritin nukkumaan menolla karata. Mies juoksi ympäri asuntoa laittamassa kaikki valot päälle, joita yritin sen perässä sammuttaa. Erehdyin väsyneenä nauramaan tilanteen koomisuutta. En nauranut uudestaan, jatkossa osasin maata paikallani siihen mihin mut oli tiputettu. 

Muistan miehen hädän, kun huomasin mun olkapäässäni olevan täysin selvärajaisen pyöreän mustelman, mikä oli tullut siitä, kun mies nosti mua kylpyhuoneessa päästä ja jysäytti seinässä olevaan pyyhekoukkuun. Yleensä mies onnistui olemaan jättämättä jälkiä. 

Muistan, miten mies suuttui, kun julkaisin mökiltä koirastani kuvan – kutsuin kuulemma miehiä mökille panemaan, kun kerroin olevani koiran kanssa kaksin mökillä (mihin mies oli mut halunnut väkisin viedä, koska ei halunnut mun menevän kaupungissa oleville festareille). 

Muistan miten mies uhkaili lähtemisellä, pakkasi suurieleisesti tavaroitaan. Pakkasi mun puhelimen ja tabletin, uhaten jättää mut yksin keskelle maaseutua.

Muistan miten kaikki ei uskoneet mua, kun aiheesta puhuin. Muistan, kun äiti kerran sanoi miehen jopa vähän säälittävän sitä, kun se tuli turvaksi, kun hain mun asunnosta jotain unohtamiani tavaroita. Mies näytti kuulemma surulliselta. 

Muistan, miten työterveyspsykologi sanoi, että mun täytyy todella ymmärtää, että mies voi oikeasti tappaa mut. 

Kirjan myötä totesin myös, että en tiedä yhtään missä mun koira oli tilanteiden aikana. Uskon vahvasti, että kuten kirjan Sopu, myös mun rakas ruttunaamani osasi paeta. Tehdä itsensä pieneksi ja huomaamattomaksi, kuten emäntänsäkin oppi. Aistimaan päivän tunnelman ja suunnan jo siitä, miten mies avasi ulko-oven lukon. 

Huh. 

Se on varmaa, että pidän huolen siitä, että mun lapseni ei joudu tällaisen kanssa elämään, toisin kuin kirjan lapset. Onneksi mun pienellä vauvalla on maailman paras isä. Ja haluan uskoa, että vahva äiti.