Korpikuusen kannon alla

Mökkeilen koiran ja vauvan kanssa. Takkatuli rätisee, uuni lämpenee, koira haukahtelee mun sylissä istuen pikkulinnuille (missä mun kaikki peuraystävät on?), vauva nukkuu päiväunia pinnasängyssä, ulkona paukkuu pakkanen ja mulla on itse kudotut villasukat jalassa. Kuulostaako täydelliseltä? Idylliltä suorastaan? Nojuu, juuri tällä hetkellä sitähän se on. 

Oikeasti tämä on ensimmäinen kerta moneen päivään, kun 

1) vauva suostuu nukkumaan päivällä missään muualla kuin sylissä tai kantoliinassa.

2) vauva oikeastaan tekee jotain muuta kuin syö

3) en tunne syyllisyyttä koiran saamasta vähäisestä huomiosta. Toinen on ihan hellyydenkipeä ja mustis, kun lepertelen vauvalle. Se yrittää tuoda lelua aina just sillon kun imetän (eli käytännössä 95% päivästä) ja näyttää loukkaantuneelta aina kun kuulee, että vauvalle sanotaan myös sen osaamia, sille rakkaita taikasanoja, kuten ”ruokaa”, ”nälkä”, ”haluaisitko syödä” – mitä käytetään paljon, koska vauvalla tuntuu jatkuvasti olevan nälkä.

Mies on siis työharjoittelussa täällä toisessa kaupungissa, kirjaimellisesti aamusta iltaan. Se lähtee, kun mulla on vielä yön toinen syöttö käynnissä, ja palaa iltaisin vasta, kun yritän jo tankata vauvaa täyteen niin, että saisin nukkua yöllä enemmän kuin tunnin tai kaksi putkeen.

Miehen tullessa pitkästä päivästä se kysyy ihanan huomaavaisesti, että miten sen tytöillä on mennyt, mitä ollaan tehty. Silloin huomaan, että täysin tarpeettomasti, vanne kiristyy pään ympärillä ja mua alkaa harmittaa. No me ollaan syötetty vauvaa, pyyhitty maitoa poskilta ja vaatteilta, tunnettu syyllisyyttä, kun en huomioi koiraa tarpeeksi, tunnettu syyllisyyttä siitä, että yritän tehdä jotain muutakin kuin silittää tai lepertää vauvalle, sit taas vähän syöttetty vauvaa, yritetty nukuttaa vauvaa, mietitty nukkuuko vauva liikaa nyt päivällä ja ei sit taas sen takia nuku yöllä, syötetty vauvaa, poltettu puita takassa, että tupa pysyis lämpimänä ja unohdettu sit sulkea pellit niin, että kaikki lämpö meni harakoille (kyllä, unohdettu, koska vauvalle tuli nälkä ja sitä piti syöttää), käyty koiran kanssa pikaisesti ulkona ja yritetty jossain välissä syödä itsekin jotain. Mieshän ei sitä niin tarkoita, mutta sen kysyessä mitä ollaan tehty, huomaan että itselle tulee olo, että olis pitänyt tehdä jotain muutakin. 

Onneksi pystyn selittämään tämän asian miehelle ja se ymmärtää miksi hetkeksi vaimon naama menee myrtsiksi. Onneksi itse vielä ymmärrän ja osaan selittää. Jos väsyttäisi enemmän, en ehkä tajuaisi. 

Sitten onkin taas aika mennä nukkumaan – tai syöttämään vauvaa. Mun päivän oma aika on aikalailla silloin, kun harjaan hampaat ja rasvaan kasvot (nämä yritän jaksaa joka päivä tehdä). Palaan tupaan ja näen, kun mies katselee vauvan kanssa toisiaan puusohvalla. Sydän sulaa. Jaksan taas uuden yön syöttää vauvaa ja silitellä samalla vieressä nukkuvaa miestä.