Maalle vai kaupunkiin

Kaupunki

Meidän nykyinen koti on iiiihana.

Se on periaatteessa kaupungin keskustassa, mutta kuitenkin ikkunasta näkyy vain puutaloja ja kirkon torni. Pihalla on hiekkalaatikko, grilli ja pyykkinarulla tuulessa heiluvat pyykit. Naapurin lapset puhaltaa saippuakuplia ja toisen naapurin koirat nukkuvat puun alla varjossa. Vähän aikaa sitten vielä syreenit ja omenapuut kukkivat. 

Talo on vanha, yli 100 vuotias. Eteisessä näkyy hirsiseinä. Huonekorkeus on keskikerroksessa yli kolme metriä ja lattia tummaa puuta. Tuvan nurkassa on toimiva puuhella, minkä kanssa ollaan kokkailtu, grillattu vaahtokarkkeja ja keitetty nokipannukahveja. Yläkerrassa on iso valoisa makuuhuone, johon tulvii valoa kattoikkunasta. Vaaleaksi maalattu lattia ja esille jätetyt tummat hirret luovat kivan kontrastin. Kellarista löytyy ”askartelutila”, remontoidut sauna ja kylpyhuone sekä puuvarasto. Mies on tehnyt itselleen kuntosalin puuvaraston yhteyteen ja käy siellä treenaamassa. Säilytystilaa kun riittää muutenkin. Talon edessä on laatoitettu ”terassi”, mihin viime vuonna ostettiin pöytä ja tuolit – siinä on ihana juoda kahvia ja lukea kirjaa samalla kun keinuttaa vauvaa vaunuissa uneen.

Kaupungin keskustaan kävelee alle vartissa. Vieressä on puisto, jossa on leikkipaikka ja talvisin ulkojää. Monta pienempää ruokakauppaa on lähellä ja isommatkin kävelymatkan päässä. Idyllinen puutaloalue on täydellinen vaunulenkki tai koiran ulkoilutus ympäristö. Koirapuistoonkin kävelee reilussa viidessä minuutissa, jokirantaan kymmenessä. Parin korttelin päässä on leipomo, josta saa aamuisin tuoreita sämpylöitä ja erilaisia leivoksia. 

Jos olisimme lapseton pariskunta, emme muuttaisi sieltä varmaan ikinä pois. Tavallaan ei lapsenkaan kanssa tarvitsisi, hyvin meillä naapuritkin pärjää siellä lapsiensa kanssa.

Maaseutu

Mutta meillä huutaa mieli maalle. Siihen, että voi tassutella nurmikolla paljain varpain. Kasvattaa yrttejä ynnä muita omalla pihalla. Päästää koiran aamupissalle ovesta ja tehdä kunnon lenkin vasta, kun vauva on saanut aamupuuronsa sotkettua ympäri naamaansa. Istuttaa miehen synttärilahjaksi saaman karviaispensaan omaan pihaan. 

Salaa haaveillaan siitä, että seuraava koti olisi se, josta lapset sitten joskus muuttavat omilleen. Se missä meidän pieni ottaa ensiaskeleensa, puhaltaa monen synttärikakun kynttilät ja ilmoittaa joskus teininä kavereilleen, että hei meillä on tänään käty, kämppä tyhjänä. 

En halua lapsia kaupungin kouluihin, kulkemaan koulumatkoja bussilla ja iltapäivisin ostoskeskuksen rappusille hengaamaan. Haluan, että ne voi rakentaa majoja lähimetsässä, kulkea pyörällä kaverin luokse ja nukkua omalla pihalla teltassa (niin, että illan tullen kuitenkin juostaan sisälle nukkumaan, kun alkaa jännittää liikaa). Haluan, että pyörällä ajoa voi opettaa omalla kotikadulla, eikä läheisen puiston hiekkakentällä autojen huminan kuuluessa joka puolelta.

Ollaan miehen kanssa molemmat pienemmistä kaupungeista kotoisin ja se varmaan onkin syynä siihen, että halutaan samanlainen lapsuus ja nuoruus myös omalle/omille jälkeläisille. 

Jostain syystä mistään ei ole vielä putkahtanut sopuhintaista, mielellään hirsirakenteista, enintään vähän remonttia vaativaa, kolmen makuuhuoneen, kahden vessan, varaavan takan, helppohoitoisen pihan omaavaa taloa, josta mielellään olisi hyvät kulkuyhteydet kaupunkiin, isovanhemmille, kahteen täysin eri suunnalla olevaan työpaikkaan ja siihen lähimetsään. 

Ehkä vielä jonain päivänä, viime viikolla sentään laitettiin lotto vetämään.