mahtava viikko ja miehen viimeiset arkivapaat

Mulla on luonnoksissa parikin juttua, mutta tulinpa silti kirjoittelemaan ihan vain läpäläpää tänne taas, kun nyt ei aivotoiminta riitä mihinkään jäsennellympään.  

On ollut ihan mahtava viikko, vaikka valehtelematta tällä hetkellä väsyttää niin paljon, että mikään määrä kahvia ei tunnu riittävän. Vauvan toinen yläetuhammas tuli läpi eilen, mutta toinen vielä antaa odottaa itseään. Näinä hampomisöinä meidän unikouun tulokset on vähän menneet pipariksi ja tyttö on saanut öisinkin maitoa, kun ei olla särkylääkettä viitsitty antaa tyhjään mahaan. Lisäksi pikkuinen on yrittänyt nousta yöunilta neljän aikoihin ja jopa kolmelta, ja lopulta väsymyksestä sekaisin olen ”sortunut” antamaan sitten maitoa, mikä on ollut ainoa keino saada vauva nukahtamaan vielä. 

Eli saa katsoa koska tässä taas palataan johonkin järkevämpään yö meininkiin. Tänään aamulla viimeksi laitoin meidän tammimamma-whatsappiin (ah, niiiiiin mahtavaa sisältöä tässä keskustelussa) viestin, että vihaan tätä, että koko ajan väsyttää ja koskaan ei saa nukkua tarpeeksi. Haaveilen huoneesta, jossa olisi vain pelkästään sänky, missä olisi puhtaat lakanat ja isot muhkeat peitto ja tyyny – sinne kun saisi mönkiä ja nukkua niin pitkään, kun unta riittää..  

No mutta, ei tässä pitänyt väsymyksestä ruikuttaa, vaan hehkuttaa tätä viikkoa! 

Perjantaina meillä oli ystäväpariskunta kylässä. Kokattiin oiken pitkän kaavan kautta peurapaistia, uunijuureksia ja karpalokastiketta – niin hyvää! Syödään todella harvakseltaan punaista lihaa ja silloinkin, kun syömme, niin suosimme riistalihaa, jota onneksi saamme suoraan metsästäviltä sukulaisilta. Vauva istui hirmu onnellisen oloisena pöydän ääressä, mukana porukassa ja mussutti omia suolattomia uunijuureksiaan vieraitamme tarkkaillen. Jälkiruoaksi kaverit olivat tuoneet suorastaan eeppisen juustotarjottimen hilloineen ja höysteineen. Välissä kävin nukuttamassa vauvan, jonka jälkeen vielä hörpimme lasit viiniä Docventuresien ”the work” -jaksoa katsoen. Sohvan kulmassa, mieheni kainalossa, katselin samalla tupaa, jonka ainoana valonlähteenä olivat kynttilät ja tietokoneen näyttö – tämä asunto on ollut kyllä ihana. Oli myös todella kiva huomata, että vauva ei todellakaan estä tällaisia illanistujaisia, vaan hän oli hyvin luontevana osana porukkaa. 

Lauantaina vietimme aikaa perheen kanssa. Jälleen hyvää ruokaa ja hauska puisto-reissu vanhempieni talon viereiseen puistoon, jossa olen viimeksi viettänyt aikaa joskus teininä kylmästä täristen, mutta ah-niin-coolisti kaverin skootterin päällä istuen (ja koko ajan peläten, milloin isäni tulee käskemään metelöivää teinilaumaa häipymään). Nyt mukana oli äitini, aviomieheni ja vauvani – what! Joskus sitä hämääntyy tästä aikuisuudesta. Intouduimme reissulla pyörimään mieheni kanssa lasten karusellissä niin, että lopulta molemmat vain räkätimme ja allekirjoittanut saattoi vähän kiljuakin, kun pää meni vauhdista ihan sekaisin. Vauva katsoi silmät lautasen kokoisina vanhempien ilakointia ja äitini tuumasi ”millainenkohan lapsi tästä tulee, kun sen vanhemmat ovat tuollaisia hupsuttelijoita” :–D

Sunnuntaina huristeltiin mökille. Ihanaa syysilakointia sienimetsällä. Miestä nauratti, kun halusin paistaa laihaksi jääneen, kahden kanttarellin, saaliimme. Mutta nam, voissa paistettu kanttarelli! 

Maanantaina olin taas niin salakähmäinen, ai että. Annoin miehelle ohjeeksi pakata sisäurheilukamat ja hypätä autoon. Huristeltiin ensimmäiseksi mun vanhemmille, johon vauva jäi mummin kanssa leikkimään. Siitä suunnattiin läheiselle urheiluhallille, mistä olin varannut meille tunnin sulkapallovuoron. En pysty mitenkään kuvailemaan sitä kuinka ihanalta tuntui urheilla! Se, että lihakset olivat lämpimät, tuli liikunnasta hiki ja tekeminen oli vieläpä mielettömän hauskaa – uskomaton fiilis! Mies oli myös tästä salamenosta kovin otettu ja kuulemma hämmentynyt, että vaimosta löytyi niinkin hyvä pelaaja. Tosin kehun perään mies lipsautti lauseen ”ku en ois itekään pärjännyt jonkun oikeesti hyvän kanssa” – kiitos vaan muru :–D Mutta lyötiin kättä päälle, että tämä tehdään uudestaan. 

Tiistai oli ihanaa vetelehtimistä. Aamupalaa pitkän kaavan mukaan ja vauvan kanssa leikkimistä. Mietimme mihin lähtisi ulkoilemaan, koska aurinko paistoi. Lopulta päätimme vain lähteä keskustaa kohti ja nauttia siitä, että vielä asumme kaupungissa. Haahuilimme joen rannassa nälän yllättäessä. Kävimme syömässä mielettömän herkullista lohikeittoa lounaaksi ja sitten jatkoimme reippaampina kävelyä. Lopulta tästä tulikin parin tunnin reissu ja kuuden kilometrin lenkki. Illalla edellisen päivän sulkapallon perässä juoksentelun aiheuttama lihasssärky oli sitä luokkaa, että sänkyyn mennessä pakaralihakset jomottivat jo pelkästä patjakosketuksesta. Tavallaan aika surkeaa, mutta toisaalta upea fiilis, että kroppa särkee, koska sitä on käytetty!

Ilmoitinpa vielä miehen ja vauvan ensi kuussa alkavaan vauva-isä-harrastusryhmään. Olen ihan super ylpeä miehestä, joka uskaltaa ja vieläpä mielellään lähtee vauvan kanssa harrastamaan! Ja lisäksi ajatus siitä, että viiden viikon ajan mulla on yhtenä iltana viikosta ainakin tunti ihan omaa aikaa yksin kotona, tuntuu aika huikealta sekin. 

Lisäbonuksena: Huomenna päästään kurkkimaan (toivon mukaan) uutta kotiamme, kun siellä on kuntotarkastus. Sormet ja varpaat ristissä, että kaikki on kunnossa ja saadaan ehkä joku selvyys muuttopäivänkin suhteen! 

Ehkä sen tästä tekstistä jotenkin aistii, mutta olenpas nyt todella kuplivan onnellinen! Tätä viikkoa on hyvä vaalia mielessä, kun syksy pimenee ja miehen arkivapaa painuvat historiaan. Harvoin muutenkaan arjen pyörteistä ihan näin paljoa perheen yhteistä aikaa saa puristettua – saati tällaista, että ei ole sitä ja tätä tehtävää (tai olisihan meillä, mutta ei onneksi niin akuuttia, että sitä ei olisi hetkeksi voinut unohtaa). 

Aika mahtavaa, eeppistä, ihanaa, kivaa, hauskaa ja upeaa – ja mitä muita ylistyssanoja tässä nyt käytinkään!