mielikuvia lastensuojelusta

Kirjoitan aina tasaisin väliajoin työstäni lastensuojelussa. Miksi?

Lastensuojelusta puhutaan todella usein negatiivisessa valossa. Uutisoidaan ohjaajien pahoinpitelyistä ja jopa kuolemista, lastensuojelun asiakkaiden kokemasta epäasiallisesta käytöksestä (alistusta, simputusta, liiallisia rajoitustoimenpiteitä, väärin perustein tehtyjä huostaanottoja tai jopa mielivaltaisia keksittyjä huostaanoton perusteita) ja nyt – tavallaan onneksi, jos ongelmalle saataisiin tehtyä jotain – lastensuojelusta puuttuvista työntekijöistä.

Enkä sano, että näitä asioita ei pitäisi uutisoida, koska todellakin pitää ja epäkohtiin tulee puuttua.

Mutta, kun otsikoihin nousevat (kyllä, tässäkin asiassa) vain ne negatiiviset asiat, muuttuvat myös mielikuvat negatiiviseksi.

Kyselin jo tovi sitten instagrammissa seuraajieni mielikuvaa lastensuojelulaitoksista ja lastensuojelusta. Oletuksenani oli, töiden tuomien kokemusten perusteella, että mielikuvat ovat kielteisiä. Ja pitkälti näitä vastauksia tulikin: paikkakunnan lastensuojelulaitokset tunnetaan rötöstelyjen ja ongelmien takia, lastenkotinuoret erottuivat koululuokasta negatiivisen käytöksen takia ja INSTASSA TULLEITA JUTTUJA

Töissä, kun olen puhunut nuorten kanssa lastenkotiasumiseen liittyvistä stigmoista on monesti tullut esille, että lapset ja nuoret eivät välttämättä hyvillekään kavereille ole kertoneet asuvansa lastenkodissa – kavereita nähdään toisten kotona tai kaupungilla, omaan asuinpaikkaan heitä ei koskaan kutsuta. Sitten on toisenlaisia nuoria, jotka haluavat tuoda lastenkotiasumistaan esille, ehkä jopa korostaa sitä. Koska en luonnollisesti voi asiakkaista sen enempää kertoa, käytän tässä esimerkkinä tilannetta omalta ala-asteeltani: kun olin 5. luokalla, ryhmäämme tuli uusi tyttö, joka sekoitti koko luokan pakkaa. Hän meikkasi, mitä juuri kukaan ei tuolloin tehnyt. Hän kertoi varastavansa autojen rekisterikilpiä ja tupakoivansa. Koulupäivienkin aikana hän saattoi kerätä tupakannatsoja ja polttaa niitä koulun metsässä. Hän kertoi heti ensimmäisestä päivästä asti asuvansa lastenkodissa ja kertoi sieltä hurjia tarinoita, jotka saivat koko luokan supattamaan. Pojat olivat ihastuksissaan, me pumpulissa kasvaneet tytöt vähän kauhuissamme (ja vähän jo närkästyneitä siitä, että pojat niin helposti hullaantuivat). Tyttö tuli myöhässä kouluun, kiroili, haastoi ja yhtenä päivänä katosi. En muista kerrottiinko meille mitä hänelle kävi, mihin hän lähti, mutta muistikuvani mukaan tyttö ei kauaa ollut luokallamme.

Tästä voidaan palata siihen, että miksi tästä aiheesta kirjoitan. Koska haluan tuoda esille toisenlaistakin näkökulmaa, erilaisiakin mielikuvia.

Koska vaikka työvuosieni aikana olen joutunut olemaan mukana kiinnipidoissa , tuntenut oloni töissä uhatuksi tai kokenut hakkaavani päätäni seinään jonkun tilanteen tuntuessa niin toivottomalta, tiedän myös sen toisen puolen.

Tiedän, että lastenkodeissa asuu ihan tavallisia lapsia ja nuoria. Tyyppejä, joilla on tulevaisuuden haaveita, jotka kaipaavat aikuisten huomiota ja seuraa, haluavat harrastaa, hakea töitä ja asuntoja ilman sitä ”lastensuojeluasiakas”-leimaa. Tiedän, että lastensuojelunasiakkaina on vanhempia, jotka ovat hakeutuneet asiakkaiksi myös itse, koska haluavat lapselleen parasta ja perheelleen apua.