millaista on työskennellä lastenkodissa

Vanhan työpaikkani lapset kutsuivat mua aikoinaan ketuksi. En muista missä tähän kuvaan joskus törmäsin, mutta jotenkin kolahti. 

Työni lastenkodissa on sellainen asia, joka usein herättää ihmisissä kiinnostusta. Lastensuojelu tuntuu olevan Suomessa aika mystinen asia. ”Sossut” nähdään usein pahoina, lastensuojelu on jotain mikä riistää lapset vanhemmiltaan tai sitten toisena ääripäänä – se ei ole reagoinut tarpeeksi, kun jotain kamalaa pääsee tapahtumaan. Mediassa nousee yleensä esille vaan ne radikaalit tapaukset. Somessa asiat esitetään usein kovin yksipuolisesti, koska lastensuojelun työntekijät eivät voi asiaa kommentoida tai julkisesti puolustautua. Toki epäkohtiakin ihan varmasti tähän maahan mahtuu. 

Lastensuojelun tarkoitus ei ole koskaan erottaa perheenjäseniä toisistaan, rikkoa perhettä tai aiheuttaa perheelle, eikä sen jäsenille pahaa. Ne ns. rajuimmat päätökset, eli huostaanotto ja pitkäaikainen sijoitus ovat isoja asioita, eikä niitä päätöksiä tehdä kevyin perustein tai harkitsematta.

Itse työskentelen lastenkodin ohjaajana, enkä siis tee näitä päätöksiä, niistä on vastuussa sosiaalityöntekijä. Työnkuvaani kuuluu hoito- ja kasvatustyö pääosin pitkäaikaissijoitettujen lasten ja nuorten kanssa, heidän ja heidän perheidensä kanssa tehtävä perhetyö sekä erilaiset kodinhoidolliset tehtävät.

Olen jo lyhyen urani aikana huomannut, että ihmisillä usein on erilaisia ennakkoluuloja lastenkoteja ja niiden asukkaita kohtaan. Kun aloitin nämä työt, joku tuttu kysyi, että ai, sä teet hommia niiden mummonpotkijoiden kanssa. Siis mitä ihmettä? Lastenkotiin tutustumaan tulevat perheet tai yhteistyökumppanit (esim. koulut, tukihenkilöt) taas puolestaan yllättyvät, että miten lastenkodissa voi olla kodikasta. 

Toisaalta mun työtäni usein myös taivastellaan. Että miten sitä jaksaa, eikö se ole rankkaa. Miten voi kohdata ihmisiä, jotka on mahdollisesti satuttaneet omia lapsiaan. Miten olla lasten kanssa, jotka ovat voineet nähdä ja kokea enemmän kamaluuksia kuin useimmat ihmiset koko elämänsä aikana.

Usein kuulen myös tekeväni todella arvokasta ja tärkeää työtä. 

Meidän asukkaat puolestaan varmaan sanoisi, että me työntekijäthän vaan juodaan kahvia ja istutaan toimistossa, että mikä siinä muka rankkaa on. Tai, että me vaan niuhotetaan ja kielletään kaikki – mikä siinä niin arvokasta ja hienoa on? 

Fakta on, että jos on kokenut elämässään paljon pahoja tai vaikeita asioita, se vaikuttaa ihmiseen. Jos näitä asioita kokenut on lapsi, jolla on vielä kasvu ja kehitys täysin vaiheessa, se voi vaikuttaa vielä enemmän. Tämä näkyy useimmissa lapsissa ja nuorissa jonkinlaisena oireiluna, mikä on mielestäni ymmärrettävää. Työntekijän näkökulmasta se kuitenkin tarkoittaa muun muassa sitä, että työhön kuuluu esimerkiksi väkivallan uhka. Yhteistyökontakteina toimivat päihdepoliklinikat ja mielenterveyspalvelut – siinä missä koulut ja harrastusseuratkin. 

Työpäivät lastenkodissa voivat olla todella erilaisia. Toisena päivänä tehdään ruokaa, tarkistetaan läksyjä, katsotaan illalla salkkarit. Toisena päivänä poistetaan lastenkodilta päihtynyt vanhempi, väistellään lentäviä tavaroita, käydään päivystyksessä ompeluttamassa tikkejä viiltelyhaavoihin ja voidaan joutua kiinnipitotilanteeseen. Olen työpäiväni aikana ollut elokuvissa, soittanut poliisit, saunonut, pelannut playstationilla, siivonnut oksennusta, shoppaillut, puhalluttanut ihmisiä, syönyt ravintolassa, saanut ihooni mustelmia ja hampaanjälkiä, mökkeillyt, lukenut iltasatuja, kuullut olevani huora, pelannut korttia, käynyt Robinin keikalla, saanut tappouhkauksia, mutta myös paljon halauksia. Olen viettänyt lasten kanssa jouluja, juhannuksia, pääsiäisiä, vappuja ja uusia vuosia. Käynyt jopa useamman kerran ulkomailla.

Jos työhön suhtautuisi niin, että kauhistelisi ja taivastelisi asiakkaiden kokemuksia, ei siitä hyötyisi kukaan, en minä eivätkä asiakkaat. Itse koen työn olevan enemmän hetkessä elämistä ja tulevaisuuteen katsomista. Teen työtä, jotta lapset ja nuoret saisivat korvaavia kokemuksia, turvallista arkea ja rutiineja.

 

Tätä työtä tehdään omalla persoonalla ja itsestä antaen. Lapsille ja nuorille ei voi esittää mitään. Totta kai ammatillisuus säilytetään ja työminä on pienesti, mutta ratkaisevasti erilainen, kuin millainen olen muuten. Työyhteisön vahvuus on se, että jokainen työntekijä on erilainen ja toimii omalla tyylillään. Itse koen, että tietynlainen hulluttelu, höpsöily ja pelleily on osa työminääni. Toisaalta pidän tiukasti kiinni sovituista säännöistä ja käytännöistä. Halailen ihmisiä paljon muutenkin ja se näkyy töissäkin, esimerkiksi lapsi tai nuori voi maata kainalossani telkkaria katsoessa, omahoidettavaa (lapsi/nuori, jonka asioista on pääasiallisessa vastuussa) täytyy rutistaa ennen vapaille jäämistä. 

Vaikka työ on työtä ja asukkaat ovat ”asiakkaita”, se ei silti tarkoita, että he eivät olisi itselle tärkeitä ja rakkaita. Mietin edelleen mitä vanhan työpaikkani lapsille ja nuorille kuuluu, minkä ikäisiä he ovatkaan nyt ja mitä mahtavat puuhata. Silloin tällöin käyn siellä kylässä, vaikkakin ehkä harvemmin kuin haluaisin. Nykyisen työpaikan lapsia ja nuoria mietin äitiyslomallakin varmaan viikottain. Mietin kesäloman alkaessa millaiset todistukset he mahtoivat saada, ketkä lähtevät kesän viettoon muualle, ovatko seurustelukumppanit tai ystävät vaihtuneet, mitä harrastuksia he jatkavat syksyllä. 

Heitä ikävöi.

Lyhyesti virsi kaunis, työ lastenkodissa on rankkaa. Turhauttavaa. Tunteita herättävää. Mutta ah ja voih, myös niin hauskaa ja palkitsevaa. Kiitosta siitä harvoin saa, palkka on valehtelematta aika surkea, pyhät vietetään työpaikalla ja vähän siinä kyynistyy. Mutta silti. Paras palaute minkä olen töistä saanut, oli kerran yhden rankan päivän jälkeen. Oltiin yhden nuoren kanssa väännetty koko päivä aamusta iltaan kaikesta mahdollisesta. Illalla, kun tein lähtöä, tuli nuori vessan ovelta kysymään, että koska olen seuraavaksi työvuorossa. Tuijotin nuorta hetken ja vastasin – ”Okei kiva! Nähdään sillon, öitä!” tuli huikkaus takaisin. Oli taas kannattanut vääntää.

 

Kaikki postauksen kuvat on otettu työpäivien aikana.