mitä meille pitäisi kuulua ja miksi sitä ei kuulu

Olen jo monta päivää haaveillut, että ehtisin tulla tänne kirjoittamaan sellaisen mitä-meille-kuuluu-lillerilalleri -postauksen, mutta edes siihen ei ole tuntunut olevan aikaa! 

Päivienhän kuuluisi kulua pakatessa, koska muuttoon on enää kaksi viikkoa (!!!!), mutta edelleenkään ei olla pakattu yhtään mitään. Hups. 

Mies on tässä ihmeellisellä viiden päivän vapaaputkella (ei saa tottua tähän liikaa, tämä on hyvin poikkeuksellista) ja sehän pitäisi käyttää muuton kannalta hyödyksi, mutta toistaiseksi näyttää aikaa huonolta tämä edistyminen. No, olen kirjoittanut paperilippuselle (mihinhän se on kadonnut..) listan asuntomme paikoista, missä olisi pakattavaa. Lista on luokkaa:

”Portaiden alunen [ ]
Yläkerran vaatehuone [ ]
Vessan peilikaappi [ ]” ym. – auttaa varmaan muutossa ihan saakelisti. :–D

Mikä meidän aikaa sitten on syönyt? 

Rehellisesti, en edes tiedä! 

Tänään käytiin kyllä maaseutumatkailemassa, kun huristeltiin tekemään aamupalaa mieheni siskolle, joka täytti pyöreitä. Iskettiin synttärisankarille vauva syliin ja hätisteltiin hänet pois omasta keittiöstään. Olin pakannut mukaan kaiken suodatinpusseista lähtien ja oltiin yritetty miettiä aamupalan tarjoiltavat kälyni maun mukaan. Kesällä meidän mökki-kommuunissa opin, että hän ei ole samalla tavalla aamupalaihminen kuin itse olen, joten tarjolla oli paljon hedelmiä, jogurttia ym. kevyempää syömistä – ja toki maailman taivaallisin suklaakakku. On ollut ihana huomata, että kerta kerralta mieheni sukulaiset tuntuvat enemmän myös mun perheeltä. Vauvamme nimiäisissä jo totesimme, että sellaisella pienellä tyypillä on supervoima: vauva yhdistää kaksi sukua, pelkällä maailmaan putkahtamisella. Vaikka jokaisessa perheessä ja suvussa on varmaan ne omat juttunsa, olen ihan mielettömän iloinen siitä, että juuri nämä ihmiset ovat mun lapseni sukua ja perhettä. <3

(oli tähän lisäksi vielä karjalanpiirakoita, mutta ne oli vielä uunissa lämpenemässä – pakko puolustautua, kun näyttää jo vähän liian kevyeltä!)

Mutta juu. Luulen, että tuon muuttoprojektin suuruuden tajuaa tosissaan vasta, kun pakkaamisen aloittaa. Ollaan muutettu miehen kanssa yhdessä jo kahdesti ja molemmilla kerroilla karsittu tavaroita aika reippaalla kädellä. Toistaiseksi voin siis elää vielä harhaisessa kuvitelmassa, että meillä on täällä asunnossa vain tavaroita, joita käytämme lähes päivittäin, joten emme nyt edes olisi voineet pakata vielä mitään. 

Erinomainen selitys eikö? 

Tähän loppuun vielä kuva meidän pikkuisen super söpöstä juhlalookista tältä aamulta. Meinasin sulaa, kun typy tassutteli pikku mekossaan ympäriinsä.