muistoja vain

Aloin eilen illalla miettiä synnärillä oloa ja yritin palauttaa mieleeni millainen pieni, punainen ja vähän kiukkuiselta vanhalta mieheltä näyttävä vauva meillä siellä oli. Se oli yllättävän vaikeaa. Muistan meidän perhehuoneen, muistan ikkunasta näkyneet kaupungin valot, muistan sairaalan läpinäkyvän, renkailla kulkevan vauvan ”sängyn” ja muistan mitä leipää ja jogurtteja siellä oli tarjolla. Vauvaa miettiessä muistan valokuvat, joita on tullut plärättyä triljoona kertaa sairaalan jälkeen, mutta mietin perustuuko muistikuvani vauvasta enemmän niihin. Vähän niinkuin lapsuusmuistot, jotka oikeastaan ehkä enemmän on muistiin painuneita vanhempien kertomia tarinoita kuin oikeita muistikuvia. 

Aloin pelätä kuinka paljon tästä ajasta unohdan.

Muistanko miltä tämä pieni näytti syödessään silmät kiinni rinnalla? Miltä kuulosti autuas huokaus ja maiskutus pienen mahan täytyttyä.

Muistanko miten seurattiin käsien käytön kehittymistä? Ensin käsiä ihmeissään tuijotettiin (Nimesin ”mitkäs nuo ovat?” -vaiheeksi), sitten niitä alettiin heilutella (”auts, mikä se oli?”) ja nyt niiden kanssa yritetään sulloa leluja suuhun kovan turhautumisen kera, kun vielä neiti ei hahmota miten sitä lelua pitää kääntää, että se olisi optimaalisessa kulmassa suuhun menemistä varten (”mites, no nyt, eikun ei, wäää-ääää!”).

Muistanko miten ihmeellisiä olivat yöt, kun nälkäitku tuli vasta aamuyöllä; miten ihmeellisiä illat, jolloin istuttiin miehen kanssa kahden hiljaisessa tuvassa vauvan jo tuhistessa yläkerrassa; kuinka taianomaisia aamut, jolloin jatkettiin vielä unia iho ihoa vasten?

Muistanko kuinka haikealta tuntui viikata pieneksi jääneet vaatteet pois? (Onneksi lempparit on laitettu talteen mahdollisia sisaruksia tai serkkuja ajatellen. Miten ikinä raaskin antaa niitä vaatteita jollekin muulle, kun niihin ainakin tällä hetkellä liittyy hämmentävän vahva tunneside? Löydän tässä jonkun sisäisen hamsteri-luonteeni – joskus vielä joku saa kaivaa mut esiin vauvan vaatteiden keskeltä nyyhkimästä)

Muistanko kuinka ihmeellinen olikaan ensimmäinen nauru ja kuinka sen uudellen ja uudelleen kuulemiseksi on valmis tekemään melkein mitä vaan. 

Muistanko kuinka paljon naurattivat miehen keksimät laulunsanat ja lelujen nimet? ”Eeen muista miten nä oikeesti menee mutta trallallaa” toimii muuten joka kappaleen välissä – miehen sanoituksissa tosin usein vähän enemmän luovuutta. Sen ansiosta meiltä löytyy myös lelut ”atomileijona”, ”kilipöllö” ja ”herra scrotumi” (don’t ask…) 

 

Toista samanlaista vauvaa meille ei tule, vaikka sisaruksia tulisikin. Toista tällaista esikoisen vauva-aikaa ei eletä, jolloin saa keskittyä vain siihen yhteen ihmeelliseen ja ihanaan lapseen. 

Täytyy vaan osata nauttia hetkestä ja yrittää taltioida näitä pieniäkin asioita jonnekin muistin sopukoihin. 

 

Ps. Elän myös kamalassa stressissä siitä, että mun iPhone koki ylikuumentumiskohtalon, eikä sitä saa tällä hetkellä päälle ilman, että se muuttuu hetkessä tulikuumaksi. Sen sisällä on kaikki meidän vauvan kuvat. Sekoan, jos niitä ei saa sieltä pelastettua! Tarvisin myös vinkkejä uudesta puhelimesta, haluaisin jonkun missä olisi hyvä kamera ja valtava muisti.