muutakin kuin äiti

Tätä postausta istun kirjoittamassa puistossa. Linnut laulavat, puut humisevat ja vauva tuhisee vieressä rattaissa. Perjantai aamuna tuntui siltä, että jokin hyvin painava olisi laskettu mun päälle. Olisi pitänyt pakata tavaroita mökille lähtöä varten, tyhjentää jääkaappi ja järjestellä koti sen näköiseksi, että sen kestää jättää. Sen sijaan otin puhelimen käteen ja muutaman viestin vaihdon jälkeen huokaisin helpotuksesta. Koira pääsi viikonlopuksi mahtavaan hoitopaikkaan ja minä sekä bebe saamme jäädä kotikaupunkiin viikonlopuksi. 

Perjantain ja lauantain välisenä yönä vauva nukkui paremmin kuin viikkoihin ja minä myös. Heräsin täysin suunnitelmista tyhjään lauantaihin, i h a n a a. Haahuilin vauvan kanssa kaupungilla, ostin muutaman kesäpokkarin, kävimme kahvilassa mummojen ihasteltavana (vaunuosaan siirtyminen on tuonut eteen ihan uudenlaisen vauvaelämän; aina kotoa poistuessa vähintään muutama ihminen tulee taivastelemaan kuinka suloinen vauva onkaan. Typy väläyttelee toistaiseksi hampaatonta missihymyä tupsupipo päässään ja ihmiset huokailevat ihastuneina. Äitiä vähän tällainen hämmentää.), menimme ex tempore vierailulle veljeni luo ja vanhemmilleni syömään sekä kirsikkapuuta tyhjentämään. Herkullista ja ihanan rentoa.

Tänään sain ystävän aamukahville ja sitten taas lähdin ovesta etsimään vauvalle varjoisaa päiväunipaikkaa ja tässä nyt olen. Olo on kevyempi kuin pitkään aikaan ja jotenkin tunnen olevani enemmän oma itseni. Mökillä olen helposti vain äiti, mikä ei tee hyvää. 

 

Muutenkin kesän to do -listan laatimisen jälkeen on tullut puuhattua kaikenlaista kivaa. Listastani tulee jatkuvalla syötöllä raksitettua asioita, joiden ajattelin ehkä jäävän tekemättä. Pelkästään tällä viikolla olemme käyneet markkinoilla, ystäväpariskunnan kanssa rannalla ja beben kanssa ilahduttamassa isoisoäitiä.

Olen saanut myös omaa aikaa. Mies meni ystävänsä kanssa ulkoilmapunttikselle vauvan nukkuessa vaunuissa. Itse kiertelin kaupungilla, jossa tosin valehtelematta hetken harkitsin pitäisikö vain mennä kotiin, jotta voisin itkeä hetken rauhassa ilman, että se aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Sen sijaan menin ostamaan mansikoita ja suuntasin lähipuistoon, joka oli sinkkuaikoinani vakituinen hengailupaikkani. Helposti saavutettavan ruohomäen sijaan kiipesin kalliolle, johon rattailla ei voisi mennä. Istuin siellä, söin mansikoita ja luin Simppeliä sormiruokailua -kirjaa, jonka juuri olin käynyt hakemassa. Otin vain itseäni varten selfien, muistaakseni sen olotilan. Vaikka joskus tekee hyvää itkeä sydämensä pohjasta, ei nyt ollut sen aika. 

Seuraavana päivänä pääsin piipahtamaan kaverin yllätysvalmistujaisiin. Istuin jokilaivassa siideri kädessä, aurinko paistoi ja ympärillä oli paljon ihmisiä eikä yhtään vauvaa. Parin tunnin poissaolon jälkeen menin kotiin ”pelastamaan” hysteerisesti itkevän pienokaiseni, joka saa järkyttävän slaagin aina kohdatessaan tuttipullon. Oma aikani on siis kovin rajallista, mutta arvostettua. Ja toisaalta pieni vaippapöksyni oli syötävän suloinen hetken erossa olon jälkeen. (Tuohon tuttipullo ongelmaan täytyy kyllä keksiä joku ratkaisu. Nokkamuki? Hörpytys? Jotain?)

 

Mutta nyt pienokainen tuossa vieressä heräsi ja innokkaana tähystää ympäristöään. Myös vauva (ihastelija-mummojen lisäksi) nauttii kovasti päästessään näköalapaikalle rattaissa. 

 

Ihanaa sunnuntain jatkoa!