nukahtamis-unikoulu sängystä pomppivalle taaperolle
Oho! Kello on vasta vähän päälle 12 ja lastenhuoneessa on jo hiljaista. Tämä tuntuu ihan täysin uskomattomalta, kun viimeiset neljä viikkoa on kulunut tytön nukkumaanmenojen kanssa tapellessa. Tilanne riistäytyi välillä jo siihen pisteeseen, että tyttö nukahti ainoastaan, jos oli vetänyt läpi kunnon itkupotkuraivarit ja saanut itkeä jonkun aikaa aikuisen sylissä. Tuonkin urakan jälkeen täysin läkähtyneen väsyneenä tyttö tarvitsi vielä aikuisen istumaan sängynlaidalle tai ainakin steppailemaan huoneeseen, jotta pystyisi nukahtamaan.
Kun viime viikolla jouduin käymään tämän prosessin läpi neljän aikaan yöllä, totesin, että nyt riittää. Vaikka kuinka olin väsynyt miehen työmatkan, vauvan yösyöttöjen ja ylipäätään muuttuneen arjen keskellä, tiesin, että kohta olen vielä väsyneempi, jos en opeta tyttöä nukahtamaan uudestaan itsekseen.
Aiemmin kun tilanne oli pitkään jo ollut se, että tytön vei uniaikaan sänkyyn, antoi halipusun, lauloi laulun ja toivotti kauniita unia. Tyttö saattoi jopa jonkun aikaa hakea unta sängyssään, mutta silloinkin se lähinnä tarkoitti sitä, että huoneesta kuului hyväntuulista höpötystä ja lauleskelua ennen hiljaisuutta.
Tiesin myös, että tyttö selvästi vielä tarvitsee päiväunensa, joten niiden nukkumisesta myös kannatti tapella.
Onneksi siskoni oli meillä viime viikon, joten pystyin käymään pienimuotoisen nukahtamis-unikoulun läpi siskon pitäessä vauvan tyytyväisenä projektin ajan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: tein samat nukutustoimet tytön kanssa kuin ennenkin, minkä jälkeen poistuin huoneesta. Ja sitten alkoi sängystä pomppivan tytön takaisin sänkyyn kantaminen, lukemattomia kertoja. Vähäeleisesti, vain kauniit unet toivottaen kannoin tytön takaisin sänkyynsä kerta toisensa jälkeen, tehden toimituksesta niin tylsän kuin pystyin, jotta tyttö ei pitäisi tilannetta leikkinä (vaikka sitähän se tuntui olevan) – ja poistuin huoneesta. Aloitin homman nimenomaan iltanukahtamisesta, jolloin väsymys oli suurempi kuin päiväunien kohdalla. Lopulta, huoneessa oli hiljaista ja tyttö unessa, hurraa!
Seuraavana päivänä askartelimme tytön kanssa tarra-kortin, johon piirsin tytölle havainnollistavat kuvat: tyttö sängyssä silmät kiinni = hymyilevät tyttö, vanhemmat ja unikaverit. Tyttö lattialla kaukana sängystä = surulliset hahmot. Selitin mahdollisimman simppelisti, että jos pysyy sängyssä, saa nukkumisen jälkeen valita tarran. Viidennestä tarrasta saa taapero patukan palkinnoksi, jee! Tyttö osasi tämän kaiken myös itse selittää, mutta siitä huolimatta nukahtamiset olivat samaa pomppimisshowta monta päivää. Onneksi toivoa minuun valoi se, että pomppimis- ja kantamiskerrat vähenivät päivä päivältä.
Eilen ennen päiväunia näytin tytölle tarra-arkkeja, joista palkintotarran saisi valita ja tyttö ihastui suuresti yhteen kirahvitarraan. En tiedä oliko kyse siitä, vai mistä, mutta ”pysy sängyssä nukkumassa niin saat sen ihanan kirahvitarran, kauniita unia!” lauseen jälkeen huoneesta ei kuulunut pienten askelten töpötystä. Höpötystä ja lauleskelua, kyllä. Askelia, ei.
Voi mikä riemu ja ylpeys koko perheen täytti, kun päiväunilta herännyt aurinkoinen tyttö sai liimata ensimmäisen tarran korttiinsa!
Ja arvatkaa mitä? Näiden tämän päivän päiväunien jälkeen tyttö saa korttiinsa jo kolmannen tarran! Can’t believe it!
Ja mikä ihmeellisintä, myös poitsu on nukkunut viikon sisään jo viidet päiväunet samaan aikaan tytön kanssa. Nautin, koska tiedän tämän olevan väliaikaista.
Mutta tosiaan, tämän auringon, aamupäivän ulkoilun, lapsen onnistuneiden nukahtamisten, vauvan hymyjen ja ylipäätään super kivan viikonlopun jälkimainingeissa niin olo on ihan ihmeellisen onnellinen. Ah, tätä lisää!
ps. jos on mitään lasten nukkumiseen liittyvää ongelmaa tai pohdintaa niin suosittelen todella lämpimästi ”Unihiekkaa etsimässä” -kirjaa!