Hiivin tänne vähän varovasti tänään. Viime postauksessa tuli avattua tuntojaan vaikeasta aiheesta vähän pelottavankin rehellisesti.

Viime päivät on ollut päällä kauhea ristiriita. Tämä viikko on ollut helpompi, koska tyttö on päässyt molempiin pihakerhokertoihinsa ja eilen yksi lasten isovanhemmista oli viihdyttämässä touhutaaperoa. Miehelläkin oli yksi lyhyempi työpäivä ja kavereistakin on saanut kivasti seuraa kotilahoilun tilalle. Heti on sellainen olo, että liioittelinko oloani, kun hain apua. Onko tässä nyt todella sellainen tilanne, että se on tarpeen?

Ja sitten taas huomaan tuijottavani kalenterista koko ajan lähemmäs tulevaa miehen ensimmäistä työmatkaa ja tunnen ahdistuksen nousevan. Joo kyllä, tämä kortti on katsottava.

Joku saattaisi kysyä, että eikö miehen työpaikan vaihto sitten voisi olla aiheellinen. No ei, ei me oikeastaan kumpikaan nähdä sitä vaihtoehtona. Mies on nimittäin löytänyt nyt erittäin hyvin itselleen sopivan työn, missä yhdistyy sen useampi ammatti, sen mielenkiinnon kohteet ja osaaminen. Ja en todellakaan usko, että epämielekkäämpään työhön vaihtaminen tekisi tätä perhettä onnellisemmaksi – enemminkin päin vastoin. Saatika mitä se tekisi mun lähestyvälle hoitovapaalle, jos mies pitkästä sopimuksesta vaihtaisikin lyhyisiin pätkäsijaisuuksiin ja taloudellinen tilanne olisikin epävarmempi? Työajatkin olisivat väkisinkin vielä epäsäännöllisemmät ja miehen alalla työvuorotkin yleensä 12-24 tunnin väliltä.. Eli ei, siitä ei ihmeratkaisua äidin väsymykseen taiota.

Joten yritän löytää tähän omaan olooni ratkaisuja muualta.

Tänään valitsin sokerimunkin sijasta urheilun pihakerho-vauvan päiväuni -ajan täyttäjäksi. 25 minuutin kehonpainotreeni polar ignite -kellon opastamana veti olon hetkelliseksi aivan järkyttäväksi, mutta nyt jo tunteja myöhemmin on vähän energisempi olo. Tai ainakin tyytyväinen olo siitä, että tuli tehtyä jotain muuta kuin mätettyä sitä sokeria naamaan.

Kaipaan elämääni liikuntaa, mutta mihinkään säännölliseen harrastukseen ei oikein löydy aikaa. Lisäksi ennen suosimani kuntokeskus, missä oli parhaat jumpat, on mennyt nurin – muita vastaavia jumppia tarjoavat kuntokeskukset sen sijaan ovat hyvin hintavia, mikä sitten puolestaan tökkii kotihoidontuen kanssa. Eikä kyllä tällä hetkellä toisaalta mihinkään vastaavaan huvita muutenkaan sitoutua, kun tuo korona porskuttelee! Lenkkeilyä kaipaan, mutta siihen ei selvästi kroppa kunnolla ole vielä valmis vauvan jäljiltä.. Mutta ehkä sekin siitä pikkuhiljaa (huomatkaa hieno yritykseni pysyä positiivisena).

Pikkujäbä on itseasiassa tänään tasan seitsemän kuukautta! Ihan uskomatonta, että vauvavuosi on jo näin pitkällä. Ja toisaalta huomaan usein ajattelevani vauvan vähän isommaksi kuin mitä hän on.

Jotta tämä postaus edes menisi vähän positiivisemmaksi – vaikken mihinkään good vibes only -höpinään uskokaan – kerron nyt millainen pieni tyyppi meidän lattioita moppaa! Vauvelimme siis 7kk iässä

+ ei vielä liiku muuta kuin ympyrää lattialla. Hän nousee hienosti käsivarsien varassa ylös ja kerran on pönkenyt itsensä karhukävelyasentoon, mutta se jäi yhden kerran ihmeeksi.

+ on alkanut ”puhua” eli hokee erilaisia tavuja ja äänteitä. 5 kuukauden iässä kaikkia hämmästyttänyt selkeä ”äiti” on jäänyt pois, mutta välillä vauva tietäväisesti sanoo ”PÖTTI”. Häntä myös naurattaa mielettömästi tuo ’sana’ muiden sanomana.

+ on pitkälti siirtynyt vaatekokoon 74, mikä tuntuu ihan uskomattomalta, koska tuntuu, että juuri vasta nuo vaatteet olivat typyllä käytössä!

+ hänellä on kaksi hammasta, mutta luulen, että ihan lähiviikkoina määrä tuplaantuu.

+ poitsu on koko ajan selvemmin alkanut siirtyä kaksien päiväunien rytmiin. Hän nukkuu pääasiassa hyvin, mutta on melko herkkäuninen. Hän ihanasti nukkuu niin rattaissa, sängyssä kuin kantorepussakin, mikä helpottaa elämääni huomattavasti.

+ hän on edelleen todella hyväntuulinen pieni toukka, mutta on selvästi tarvitsevampi, kun sisko ei ole kotona! Tuntuu, että tytön ollessa pihakerhossa jäbä haluaisi koko ajan olla sylissä tai kaipaa selvästi enemmän viihdykettä – mikä toisaalta ihan sopii, koska on ihana saada välillä olla kahdestaan hänen kanssaan.

+ ylipäätään fanittaa siskoaan hirmuisesti. Kaikki siskon tekemiset ovat mielenkiintoisia ja siskon näkeminen auttaa silloinkin, kun joku vieras jännittää, herääminen ei ollut kivaa tai tapahtuu jotain liian jännittävää.

Ihana pieni! Hän on ehkä parhaita mielialani nostattajia.

Vein juuri tytön pihakerhoon ja sain vielä pikkujäbänkin aamun päiväunille. Tämä tarkoittaa noin puolta tuntia omaa aikaa keskellä arkiaamua ja luoja se tekee hyvää.

Keitin aamulla jo kahvia enemmän, jotta nyt sain kaadettua kupillisen heti, kun vauva on simahtanut. Tytön vientireissulla hain lähikahvilasta munkkeja iltapäivän kaverimenoille ja itselleni vielä yhden nyt aamupalan jatkoksi. Joo, kaksi munkkia päivässä taitaa kertoa jotain tämän hetken jaksamisen tasosta..

Rehellisesti, olen jotenkin todella väsynyt.

Miehen loma loppui viime viikolla ja arkeen paluusta, tulevista miehen työmatkoista ja koronan toisen aallon ajatuksesta sekä sen seurauksista tuli itselleni pieni paniikki. Tai ei ehkä välttämättä ihan pienikään. Jotenkin tajuntaan jysähti vasta nyt se älytön myllytys missä tämä vuosi on kulunut.

Koronakevät oli varmasti ihan jokaiselle rankka. Poikkeusolojen alkaessa meillä oli kotona alle kahden kuukauden ikäinen vauva, joka täysimetyksestä ja pullosta kieltäytymisen takia on ollut täysin mun vastuulla. Joka ikinen yö, joka ikinen yösyöttö. Kotona taapero, joka oireili niin läheisten katoamista elämästä kuin uutta perheenjäsentä kuin miehen töitäkin. Miehen toimistoviikot loppuivat ja tilalle tuli joko työmatkaa tai yksittäisiä vapaita (miehen töiden selittäminen kertomatta missä se on töissä, on melko haastavaa. Mutta siis lyhyesti: miestä ei kotona juuri näkynyt, sillä oli jopa vähän aikaa asunto sen työpaikan alueelta, koska se oli siellä niin paljon. Poissaolot korvataan rahana, eikä vapaana, joten pitkät poissaolot näkyivät ehkä tilillä, mutta eivät tarkoittaneet pitkää kotona oloa). Huomaan nyt, että menin silloin ihan laput silmillä ja ainoana ajatuksena selvitä päivästä toiseen – koska mitä muita vaihtoehtoja muka olisi ollut?

Alkukesä, kun rajoituksia oli jo alettu vähän purkaa ja ihmisiä uskalsi taas nähdä. Mies oli töissä kesäkuusta 21 päivää ja 20 yötä. Ojensin vauvan ensimmäistä kertaa alkuvuoden jälkeen jonkun muun kuin mieheni syliin. Olin ensimmäisiä kertoja kuukausiin edes hetken yksin.

Miehen loma oli ihana. Oli ihanaa, kun meitä oli kaksi aikuista ja nähtiin paljon läheisiä.

Ja sitten loma loppui. Sopivasti meillä oli vielä siinä se flunssa ja koronatestit. Testien jälkeinen ”koronteeni” eli korona karanteeni tuloksia odotellessa. Tuloksien saamisessa meni neljä päivää – ja tuo neljä päivää pamautti mieleen täysin sen mitä tuo kevät oli. Tulos onneksi oli negatiivinen.

En yhtään ihmettele, että mua väsyttää. Että varmaan montaa muutakin väsyttää, mutta koska tämä nyt on mun blogini niin puhun itsestäni.

Eilen tein jotain mihin en kovin helpolla olisi uskonut ryhtyväni. Soitin lapsiperheiden kotipalvelun perään. Että tänä syksynä en olisi miehen jokaista työmatkaa yksin koko ajan vastuussa, vaan saisin jotain apua niihin viikkoihin. Jotain säännöllistä apua, jonka tulon tietää. Että silloin, kun väsyttää niin tietäisin, että vaikka keskiviikkona on se päivä, kun joku muukin hoitaa lapsia.

Meillä on kyllä tukiverkkoa, mutta monet ovat työelämässä, jotkut tekevät jopa useampaa työtä, toiset asuvat kaukana. On muitakin hoidettavia ihmisiä, eläimiä ja asioita. Ihmisillä on kiire oman elämän ja arjen kanssa. Ja jos itse on aina se, joka pyytää sitä apua, niin se tuntuu siltä, että se olisi niille auttajille joku velvollisuus ja rasite.

Joten joo, pyysin ulkopuolista apua.

Ja voi hemmetti, kun se tuntuu jotenkin todella säälittävältä. Siis vaikka järjellä tiedän, että se ei ole sitä, niin silti. Ihan kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Koska oikeasti haluan olla lasteni kanssa kotona. En halua pistää meidän pienempää vielä hoitoon, enkä itse hingu vielä töihin. Yleensä jopa viihdyn kotona.

Mutta samaan aikaan luoja, että olen kyllästynyt rutiineihin, päivärytmiin, samanlaisina toistuviin päiviin. Meidän molemmat lapset selvästi hyötyvät rutiineista ja siitä samanlaisuudesta. Meidän tyttö söisi joka päivä tismalleen samanlaisen iltapalan, jos vain antaisin – saman makuinen rahka, sama hedelmä, sama leipä ja mielellään vielä samanmuotoiseksi leikattuna. Rutiinit tekevät arjesta helpommin ennustettavaa, mutta niin yksitoikkoista myös. Totesin eilen illalla miehelle, että olen elänyt tämän tismalleen saman päivärytmin mukaan siitä asti, kun meidän tyttö oli 6 kuukautta. Päiväunien (ja hengähdystaukojen) määrä vain on vähentynyt. Ja nyt tyttö on 2 vuotta ja 8 kuukautta, eli laskusuorituksen voi tehdä jokainen itse. Onko ihme, että vähän alkaa tulla korvista?

Tiedän olevani hyvä äiti meidän lapsille. Tiedän, että meidän lapsilla on kaikki hyvin ja he ovat onnellisia ja niin kovin rakastettuja.

Mutta tarvitsen itse jotain muutosta tähän.