Aurinkoiset moikat!

R a k a s t a n tuota ulkona vallitsevaa säätilaa – aurinkoa taivaan täydeltä ja lämpömittari näyttää varjossakin yli kymmentä astetta. Piha (koska pihasta on aina pakko puhua) on räjähtänyt täyteen kukkia ja näyttää juuri niin ihanalta kuin toivoinkin – oikein odotan tulevia vuosia, kun esimerkiksi idänsinililjat tuosta leviävät sellaiseksi ihanaksi siniseksi kukkamereksi.

Meillä on ollut muutenkin taas jotenkin oikein poikkeuksellisen kivaa. Miehellä on sellainen typerä työjakso menossa, että on vain yksittäisiä päiviä vapaalla ja muuten 2-3 päivän poissaoloja (yöt mukaanlaskettuna). Jotenkin ollaan kuitenkin onnistuttu ottamaan niistä yksittäisistä vapaista ilo irti, esimerkiksi maanantaina vietettiin iltapäivä Muumimaailmassa!

Paikka ei varsinaisesti ole tällä hetkellä auki, eikä siellä ole hahmoja, oheismyyntiä tms. mutta portit ovat olleet useamman viikon avoinna ja olen niin monesti instagramista bongannut ihmisten siellä käyvän, että päätettiin tosi ex tempore lähteä katsastamaan tilanne. Emme kertoneet tytölle etukäteen mihin olemme menossa, koska ajattelimme, että jos paikka näyttää olevan täynnä ihmisiä, emme menekään sinne vaan muuten vaan Naantaliin kävelemään. Yllätys olikin meille kaikille siis aikamoinen – me vanhemmat yllätyimme, sillä lisäksemme paikalla ei ollut kuin yksi toinen porukka (tai iso aluehan se on, joten ehkä siellä jossain joku muukin oli, mutta emme vain törmänneet), mutta tyttö vasta yllättyikin, kun yhtäkkiä edessä on valtava muumitalo. Tyttöparka ei edes ennen tätä tiennyt, että ”muumilaaksoon” voi mennä käymään, joten tutun satumaailman aukeaminen hänelle oli selvästi täysin pysäyttävä kokemus. Se, että yhtään muumia ei näkynyt, selittyi tytön omasta mielestä sillä, että muumit ovat vielä nukkumassa talviuntaan. Tuli kyllä itselle todella vahvasti se fiilis, että kun joskus tilanne normalisoituu, niin retki auki olevaan muumimaailmaan on kyllä pakollinen. 

Lisäksi todella paljon iloa koko perheelle on tuottanut se, että satsasimme pihakeinuun. Tyttäremme rakastaa keinumista, mutta koska puisto ei tunnu ikinä enää olevan tyhjä, emme juuri keinumaan ole päässeet. Aiemmin olimme miehen kanssa puhuneet, että koska puisto on kuitenkin ihan kävelymatkan päässä kotoa, ei omalle pihalle omaa keinua tarvita. No, koronatimes ja sitä rataa – nyt pihalla on keinu. Jälleen typy huvitti meitä vanhempia, koska ensimmäistä kertaa keinumaan päästessään, hän toisteli lauseita ”oikea onnenpotku!” ja ”minulla on keinu omalla pihalla – tyylikästä”. Enpä tiedä kuinka tyylikästä naapureiden mielestä on keinusta tuleva järkyttävä narina (öljyä hankittava asap), mutta tiedän, että tuosta härvelistä on iloa vielä pitkään.

Mitäs muuten, hmm! Meillä oli tänään pojan 3kk neuvola ja pieni sai ensimmäiset piikki-rokotteet. Luoja miten kamalalta se tuntui, kun vauva katsoi suoraan silmiin, kun pistos tuli – molemmilla kerroilla. Voisi kuvitella, että siihen olisi jo esikoisen kanssa tottunut, mutta ei, yhtä kamalaa se taas oli. Tyttö oli tietenkin mukana (mihis häntä tuuppaisin) ja hän oli myös kovin vakava, kun pikkuveli hetken huusi kuin syötävä. Nyt jännitän kovasti miten rokotteet vaikuttaa ja tuleeko vauvalle kuumetta tai loppuuko nukkuminen.. Toivotaan parasta.

Poitsulla oli muuten kaikki kunnossa, mutta painoa oli tullut ensimmäistä kertaa hiukan liian vähän. Pituutta tosin oli tullut senkin edestä (siirtyminen 68 kokoon edessä, mitä ihmettä!) ja poika on jo saman pituinen kuin sisko oli kuukautta vanhempana. Ei onneksi ollut kuitenkaan tarvetta painokontrolliin (olisikohan ollut ilman koronaa, vai minimoidaanko nyt käyntejä), mutta imetystä kehotettiin tehostamaan entisestään ja kiinteiden aloitusta suositeltiin, kun se neljä kuukautta ikää tulee täyteen.

Tuntuu ihan hullulta, että kiinteiden aloitus olisi vain kuukauden päässä! Tämä pikkuvauva-aika on mennyt aivan älyttömän nopeasti, huh. Olin vähän ajatellut, että aloiteltaisiin kiinteitä ehkä vähän lähempänä 5kk ikää, sillä esikoiselle ainakin tuntui 4kk olevan vähän varhainen tai hänen kanssaan jouduttiin silloin homma laittamaan jäihin pariksi viikoksi, kun vatsa reagoi liian rajusti. Mutta koska meillä on allergiataipumusta ja nyt tämä painoasia, täytyy ehkä miettiä, että jos ensimmäiset soseet keittelisi sitten kuitenkin jo toukokuun puolella. No, katsotaan.

Sellaista tänne, nyt yritän saada vähän villasukkia kudottua, jotta saisin ne äkkiä valmiiksi, sillä olin hullu ja tilasin tytölle villapaitaa varten langat. Että jos tänne ei vähään aikaan päivity mitään, johtuu se siitä, että kiroilen suuruudenhulluuttani. Ainiin, mainitsinko myös, että tilasin valtavan kasan siemeniä, eli aion selvästi hukuttaa itseni kaikenlaiseen puuhaan?

Esikoisemme synnyttyä (joulukuu 2017) olin arka liikkumaan vauvan kanssa. Julkiset paikat jännitti ja mielellään näin kaverit jonkun kotona tai vaunulenkillä. Tähän vaikutti suuresti se, että esikoinen oli hidas syömään, vieroksui pulloa ja imetys kesti lyhimmillään parikymmentä minuuttia, pisimmillään tunteja. En kokenut tuolloin julki-imettämistä luontevaksi ja käytössä olevan rintakumin kanssa imetys ylipäätään tuntui kauhealta säädöltä ja sotkulta.

Tammikuussa 2018, vauvan ollessa vain parin viikon ikäinen, vietimme reilun kuukauden mökillä, koska mies oli työharjoittelussa mökkipaikkakunnalla. Hän teki 14 tunnin työvuoroja ja nuo ajat olin yksin vauvan kanssa. Äitini ajoi lähes joka viikko meitä katsomaan, mutta muuten elin käytännössä vauvan ja koiran kanssa yksin. Tavallaan se oli tosi raskasta muutenkin uudessa elämäntilanteessa, toisaalta olin myös tyytyväinen, että sain ns. luvan kanssa pesiä vauvan kanssa ja ihmetellä kaikkea sitä uutta sekä kerätä itsevarmuutta äitinä.

Kevään edetessä reipastuin pikkuhiljaa ja osallistuimme esim. vauvahierontakurssille. Uskalsin liikkua vauvan kanssa enemmän julkisilla paikoilla, vaikka mitään kahviloiden vakioasiakasta meistä ei tuolloin tullutkaan. Toukokuussa muutto mökille iski kuitenkin taas eteen, sillä mies oli saanut töitä harjoittelupaikastaan. Touko-elokuun asuimme siis lähinnä mökillä, paikkakunnalla, jossa minulla ei ollut ystäviä tai läheisiä. Muistan pitkät kesäpäivät, jolloin makasin vauvan kanssa pihalla (vauva uv-teltassa), söin jäätelöä ja lueskelin vauvalle ääneen. Muistan myös ne päivät, jolloin työnsin samaa mökkitietä rattaita edes takaisin ja yöt jolloin emme vauvan kanssa nukkuneet. Miehen vapaapäivät kuluivat takaisin Turkuun suhatessa ja asuntonäytöissä juosten. Kesä oli henkisesti melko raskas, olo oli usein juureton ja yksinäinen.

Nyt toisen lapsen kohdalla raskausaikana jo ajattelin, että tällä kertaa asiat menevät eri tavalla. Ei ole pakkoa olla missään ja toivottavasti on itsevarmuutta liikkua jopa kahden lapsen kanssa. Poika osoittautui synnyttyään nopeammaksi syömäriksi, esikoiselle löytyi pihakerhot ja itselläni oli vahva ajatus siitä, että kun vauvalla on vähän ikää, eikä tarvitse enää niin pelätä rs-virusta ja noroa, niin meitä ei estä mikään. Ostimme jopa uudemman auton, jotta pääsen helposti kulkemaan lasten kanssa (kotoamme bussilla esim. neuvolaan kestää noin tunnin yhteen suuntaan, autolla sinne pääsee 10 minuutissa, eli tietyissä tilanteissa auto vaan on helpompi, vaikka ilmastoahdistuksessani tästä vähän kärsinkin).

Ja sitten maailma muuttui.

Vauva-arjesta tuli huomattavasti yksinäisempää, kun face-to-face kontaktit rajoittuvat samassa taloudessa asuviin ja satunnaisiin ohikulkijoihin. Välillä tuntuu niin piinaavan surulliselta, että läheisemme menettävät tämän ajan vauvan elämästä. Pikkujäbä on jo nyt, tämän koronakevään aikana, muuttunut möllöttävästä pötköstä tyypiksi, joka osaa pyöritellä sitterin lelukaaren leluja ja nauraa. Pieni juttu isossa mittakaavassa, eikä poika tätä koskaan tule muistamaan, mutta samalla tämä on asia, jota kukaan meistä ei koskaan saa takaisin.

Tavallaan on hemmetin hyvä, että esikoisen vauva-aika oli millainen oli. Jos olisin silloin elänyt lattemamma-elämää, käynyt vauvajoogassa ja kierrellyt kirppiksiä päivät pitkät (enkä siis todellakaan tarkoita, että se olisi huono vaihtoehto, päinvastoin) ja olisin nyt odottanut tältä vuodelta samaa, olisi isku ollut vielä kovempi. Ja toki, nyt kotona olevan esikoisen takia en muutenkaan ollut haaveillut vauvan kanssa kovin aktiivisesta elämästä – tai ainakaan kodin ulkopuolella olevasta aktiivisuudesta, kodin sisällä vauhtia kyllä riittää. 

Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten välillä olisi myös todella pettynyt siihen, että tämä meni näin. Vaikka arki ei meillä todellakaan ole nyt huonoa, ei edes kovin rajusti erilaista kuin se oli esimerkiksi helmikuussa, mutta silti. Ei sen vain pitänyt olla tällaista.

Ja luulen, että en ole näiden tunteiden kanssa yksin ja tuntuu niin pahalta, kun ajattelen esimerkiksi esikoisensa tässä tilanteessa saaneita (puhumattakaan nyt odottavista, jotka joutuvat jännittämään synnytystä tukihenkilö-rajoitusten takia). Itselleni toinen vauva ei ollut niin suuri elämänmuutos, mutta silti olisin vastaanottanut sen mielummin läheisten ympäröimänä, enkä tässä oudossa videopuheluiden kuplassa. Toivoisin niin, että jokainen juuri äidiksi tullut saisi apukäsiä pitämään vauvaa siksi aikaa, että pääsee itse käymään rauhassa suihkussa. Saisi jonkun muun kuin miehensä paikalle hymyillen toteamaan äitiyden sopivan sinulle, kehumaan vauvaa suloiseksi tai mitä nyt tuoreiden äitien onkin ihana kuulla. Jonkun joka tulisi kylään pullapussin kanssa ja keittäisi kahvin samalla, kun imetät tai muuten ruokit vauvaasi. Ja juu, olisin halunnut sitä myös itselleni. (Puhumattakaan kaikesta siitä mitä lapsilleni olisin halunnut ja läheisilleni, mutta tästä tulee hillittömän pitkä, jos lähden sille tielle.)

Mutta koska tilanne on mikä on, eikä siihen juuri voi vaikuttaa, paitsi pysymällä siellä kotona, niin haluan itse keskittyä enemmän siihen positiiviseen. Joten kaikki tuoreet äidit ja odottajat, lohdutetaan itseämme vaikka näillä (vähän pilkettä silmäkulmassa):

+ nyt ei tarvitse ottaa paineita siitä, että pitäisi suorittaa kauheasti: lököpöksyissä kotoilu, vauvan kanssa sohvalla makoilu ja uuteen perheeseen käpertyminen on jopa sitä mitä hallitus käskee tehdä.

+ vauvaan saa tutustua kaikessa rauhassa, halia ja pusutella itse puhki – ilman, että kukaan on vieressä ehdottamassa, että vauvalle kannattaisi varmaan syöttää perunaa, koska niin tehtiin myös silloin kun sinä tai äitisi olette olleet pieniä.

+ kaikki etätyötä tekevät tietävät nyt, että aamusta iltaan lähinnä kotona olo ei todella ole pelkkää ruusuilla tanssia, joten ehkä kukaan ei enää jatkossa sano ”no ainakaan sun ei tarvitse mennä töihin” äitiyslomalaiselle.

Tsemppiä ja etähalaus, kyllä näitä lapsia vielä pääsevät ne kaikki läheiset ihastelemaan livenäkin!