Kävelen pihamme ympäri joka päivä ja seuraan kevään edistymistä. Katson miten narsissit puskevat pikkuhiljaa ylös maasta ja en malttaisi odottaa, että ne kukkivat keltaisina vasten taustalla olevaa täyteläisen vihreää kuusta – kontrasti tulee olemaan herkullinen.

Idänsinililjat työntyvät varovasti multaisesta, routineesta maasta ja kukkapenkistä pystyi tänään laskemaan jo 21 tulppaania. Pensaissa on silmuja, jotka pullistuvat päivä päivältä.

Meillä ei jostain syystä ole tavallista haravaa lainkaan, joten rapsuttelin ruohikkoa eilen naurettavasti lasten haravalla. Nautin siitä miten kuivuneet ruohonkorret lähtivät tuulen mukana tanssimaan ilmaan ja liiskaantuneen kerroksen alta paljastui uusia, jo selvästi vihertäviä korsia. Talon päädyssä nurmikko on alkanut muuttua sammalkentäksi ja salaa iloitsen siitä. Pehmeä sammal varpaiden alla ja vähän vähemmän leikattavaa nurmikkoa – pihastamme ei ikinä tule golf-kenttämäistä, eikä pidäkään.

Katoin kahvikupit, maitolasin ja rahkapullat terassin pöydälle. Ruukussa on kuivunut kanerva, joka kuitenkin kantaa vielä hennon vaaleanpunaiset kukkansa, vaikka ne ovatkin täysin elottomat.

Vauva söi ensimmäiset ulkomaitonsa samalla, kun kädellä varjostin pieniä silmiä, jotka aurinko yritti sokaista.

Taapero ahmi pullansa iloisena, huokaisi ”ihanaa!” ja ilmoitti sitten topakasti ”minä menen hiekkalaatikolle, äiti isi juo kahvia, moikka!” ja pyyhälsi tiehensä. Pari kertaa piti muistuttaa, että hiekkaa ei heitetä ulos hiekkalaatikosta, mutta muuten sai vain nojailla terassin kaiteeseen, tuntea auringon kasvoillaan ja kuulla lähestyvän kesän kuiskailevan hiljaa: ”minä tulen, tänäkin vuonna.”

Viime kirjoituksesta on kulunut jo viikko, mutta vaikka kuinka eletään kotona ”eristyksissä” en ole ehtinyt kirjoittamaan. Lyhyesti sanottuna: täällä kaikki hyvin! Tai niin hyvin kuin tässä tilanteessa nyt voi olla.

Pidemmin sanottuna..

Mies oli neljä päivää vapaalla. Neljä päivää, jotka sisälsivät tuhansia askeleita metsässä, paljon yhdessä käpertymistä, valtavasti erilaisia leikkejä, tanssia, naurua ja kaikkea normaalia. Voi kunpa voisimmekin viettää kaikki päivät noin, ei olisi tämä kotona oleminen homma eikä mikään. Olisipa meilläkin haasteena se, että miten mies saa työrauhan etätöihin – eikä se, että mies on nyt taas neljä päivää poissa. Tulevien viikkojen ja kuukausien työmääristä ei kukaan tiedä vielä mitään.

Ärsyttää ihmiset, joilla on etätyömahdollisuus, mutta eivät jostain (teko)syystä käytä sitä. Itselläni on niin mies kuin vanhemmatkin pakollisesti töissä ns. viimeiseen asti. Omassakaan työssäni ei todellakaan olisi mitään etätyömahdollisuutta. Sekin muuten vähän ärsyttää, että sosiaalipuoli on aikalailla unohtunut arjen sankareiden hehkutuksessa. Kirjoitetaan kyllä siitä, että varhaiskasvatus, opettajat ja hoitajat tekevät nyt mielettömän tärkeää työtä (ja tekevätkin) ja ansaitsisivat enemmän palkkaa (ja ansaitsisivatkin), mutta mites sosiaalipuoli? Väitän, että yhdessäkään lastenkodissa ei tällä hetkellä ole kovin kevyttä: useita lapsia/nuoria, jotka ovat hyvin eri ikäisiä keskenään. Kaikki etäopetuksessa koulusta. Kaikilla yleensä traumaattinen tausta, joka aiheuttaa erilaista oireilua, erilaisia arjen haasteita. Kaikki tilanteesta huolissaan. Lähikontaktit minimissä, sisältäen oletukseni mukaan vanhempien ja perheenjäsenten tapaamiset. Harrastukset tauolla, kavereiden näkeminen tauolla, kaikki arjen rutiinit menneet uusiksi – eli juuri ne tärkeät, heitä kannattelevat asiat. Työntekijöillä normaalit työkuvionsa, mutta lisänä opettajana toimiminen, perhetyön uudet haasteet ja lisäksi varmasti mietintä siitä, että todella ei olla missään kotona lähikontakteja välttämässä. Eli hoi, sosiaalipuolelle myös sitä lisäpalkkaa ja arvostusta!

Hups, lähti taas vähän laukalle. Vähän tällaisia nämä viime viikot ovat olleet. Fiilikset heittelevät normaalista kiukkuun, suruun, pelkoon. Välillä hihkutaan vauvan kanssa kilpaa, esikoisen kanssa syödään leikkijäätelöä ja jumpataan yhdessä. Sitten taas välillä käperryn johonkin omaan sykkyrään lukemaan uutisia, tuntemaan tämän tilanteen painon rinnan päällä. Kiukuttelen kavereiden ja perheenjäsenten kanssa viesteillä ja puheluilla ihmisten älytöntä t y p e r y y t t ä, kun asiaa ei oteta vakavasti ja halutaan pitää se oma pää siellä pensaassa, vaikka pensas kytee jo metsäpalon merkiksi. Sitten taas kuuntelen äänikirjaa ja virkkaan lapselle leluja tai siskolle kestovanulappuja.

En ole ulkoiluja lukuunottamatta käynyt muualla kuin maanantaina jälkitarkastuksessa neuvolassa (haha, jokohan sen huomaa vähän levotomana tekstinä? :D). Tuntui ihan absurdilta istua terveydenhoitajaa vastapäätä tutussa huoneessa, juttelemassa synnytyksestä ja lantionpohjalihasten treenaamisesta. Hassua miten nopeasti normaalit asiat alkavat tuntua epänormaaleilta. Jälkitarkastus muuten oli ihanan perusteellinen, jopa vatsalihasten erkauma tarkastettiin pyytämättä. Kaikki oli kunnossa, kroppa palautunut mielettömän hyvin ja sain luvan puuhata asioita kuten normaalistikin. Ainoa huoli itsellä oli (ilmiselvän lisäksi) vähän turhankin nopeasti katoavat raskauskilot – 8 viikkoon painoa on pudonnut 14 kiloa ja pelkään, että maidontuotanto vielä kärsii tästä. Täytyy siis leikkijäätelön lisäksi syödä vähän muutakin!

Mutta, kuten eräs naapurini totesi (parin metrin päästä) t ä l l a i s t ä  t ä m ä  n y t  o n.