Ulkona ropisee, tyttö makoilee vieressä elokuvaa katsoen, vauva tuhisee toisella puolellani ja kavereiden kanssa viestitellään korona-ahdistuksesta (löytyy) – suhteellisen leppoisa aamupäivä menossa siis.

Viime viikonloppuna oltiin pitkästä aikaa mökillä. Alkuvuoden myrskyt olivat tehneet melko tehokkaasti kaikenlaista pientä tuhoa, jota parhaamme mukaan alettiin raivata. Ei onneksi mitään kovin vakavaa, mutta tekemistä kyllä riittää, kun tekijöitä on melko rajallisesti. Todettiinkin, että tässä kevään mittaan täytyy kaikki mahdolliset välit varmaan huristella mökille hommiin. Omakotitalo ja mökki on aikamoinen työtaakka, mutta onhan niissä ne ihanatkin puolet. Ja onneksi kotimme on melko uusi ja sen puoleen (toistaiseksi) suhteellisen vähätöinen. Huomasin taas sunnuntain tullen, että en olisi halunnut lähteä mökiltä lainkaan – mutta sitten kuitenkin kotiin tuleminen oli myös aika ihanaa. Mieheltä saadut kirkkaan keltaiset tulppaanit tuvan pöydällä ja auringonpaiste saattoivat vaikuttaa asiaan myös.

Meidän tyttö aloitti viime viikolla puistokerhossa, jossa käy kerran viikossa. Olin ilahtunut, kun tyttö otettiin siellä reippaan iloisesti vastaan ja hänet johdateltiin heti tutkimaan päiväkodin pihan leluja ilman minua. Katselin hetken, kun tyttö puuhasi vieraan aikuisen kanssa, jonka jälkeen todettiin, että taidan hyvin voida lähteä paikalta. Kävelin poitsun kanssa reippaan vaunulenkin, kävin kurkistamassa, että tytöllä kaikki edelleen hyvin ja sitten huristelin kotiin puoleksi tunniksi makaaman vauvan kanssa lattialla. Kun palasin kerholle, tyttö oli vastassa hiekkaa naamassaan, haalarit kurassa ja iloisesti höpöttävänä – parasta! Tyttö tämän jälkeen veti valtavan lounaan ja nukkui poikkeuksellisen pitkät (jopa 1,5 tuntia, heh) päiväunet. Mahtavaa huomata, että tyttö alkaa viihtyä paremmin toisten lasten seurassa ja ylipäätään on hirveästi reipastunut ja rohkaistunut. Toivottavasti seuraava kerhokerta sujuu yhtä hyvin, sillä sen ajaksi minun pitäisi päästä poitsun kanssa neuvolaan.

Pikkujäbälle tuli tosiaan kuusi viikkoa ikää maanantaina. Hän seurustelee koko ajan enemmän ja jatkuvasti huomaa selvemmin, että erityisesti isosisko on pojalle mieleen. Jouduin pakkaamaan pois jo kaikki 56 koon vaatteet ja olen tästä kehityksestä melko kauhuissani. Pojalla nyt käytössä olevat vaatteet ovat sellaisia, että tyttö käytti niitä joskus 3-4 kuukauden iässä!

Kotona puuhailen kaikenlaista pientä. Tytön huoneeseen sain maalausinspiraation ja nyt odotan viikonloppua, että saataisiin vähän työrauhaa ja homma oikeasti tehtyä. Taaperon kotona ollessa ei olla vielä lähdetty hommaa yrittämään, heh. Virkkasin myös pääsiäistä varten pienen tipu-kanan, mikä tulee olemaan pääsiäispupun lahja tytölle – ihan parasta, että tyttö alkaa olla jo sen ikäinen, että hänen kanssaan voi tosissaan tehdä erilaisia pyhäperinteitä! Lapsuudenkodissani oli tapana, että pääsiäispupua varten jätettiin lankalauantaina pipot esille ja yön aikana pipo oli kadonnut. Seuraavana aamuna me lapset saimme sitten kukin etsiä piilosta oman pipomme, joka oli yön aikana täyttynyt pääsiäisnamuilla ja suklaamunilla! Koska en aio tunkea tytön pipoa täyteen karkkeja vielä tässä iässä, aion sen sijaan laittaa sinne muun muassa tuon kanapehmon. Höperö äiti. Olen myös miettinyt saisinko miehen tähän mukaan niin, että hän voisi täyttää allekirjoittaneen pipon suklaamunilla, kelpaisi! 😀

Kuulkaas, se on nyt niin, että maaliskuu on aivan kohta täällä!

Tuntuuko muista yhtä kummalliselta, että ensimmäinen kevätkuukausi alkaa, eikä talvea oikeastaan edes ole ollut? Ja pakko myöntää, että vaikka kuinka kärsin myös ilmastoahdistuksesta, niin toisaalta tuntuu i h a n a l t a, että ulkona on jo noin keväistä. Vaikka okei, maasta puskevat narsissit, ojassa kukkivat leskenlehdet ja ruusupuskan silmut tuntuvat myös vähän turhankin aikaisilta. Maaliskuun alussa kuuluisi vasta haaveilla lumen sulamisesta ja toppatakin kaappiin piilottamisesta, eikä miettiä sitä onko pääsiäisen aikaan pajunkissoista enää mitään jäljellä.

Meidän pikkujäbä täytti eilen kuukauden ja mietin, että ihan itseänikin varten haluan jotenkin tiivistää ensimmäisen kuukauden.

Äidin näkökulmasta: puolet raskauskiloista karisi ensimmäisen kolmen viikon aikana, jonka jälkeen vauhti alkoi hidastua ja ehkä osittain laskiaisesta johtuen pysähtyi. Väitän, että imetykseni onnistumisen kannalta on ehdottoman tärkeää, että söin triljoona laskiaispullaa. Ehkä se olisi onnistunut ilmankin, mutta riskejä ei oteta.

Pikkumies on pääasiassa ollut hyvin rauhallinen vauva, joka on tainnut vain pariin otteeseen kiljahtaa vähän kovempaa ilmaistakseen, että nyt on vaan tolkuttoman hidasta palvelua sen maidon kanssa, hophop! Muutama vatsavaiva-ilta oli viime viikolla, mutta sekin näkyi lähinnä naama punaisena kiemurteluna ja kitinänä, eikä niinkään huutona. Toivottavasti hän välttyy pahemmalta.

Olemme siirtyneet kakkos vaippakokoon ja vaatteissa pyöritään 56-62 rajamaastossa. Isosiskon peruja ollut vaaleanpunainen perhos-villahaalari piti valitettavasti jo pakata pois ja siirtyä vähän neutraalimpaan tummansiniseen merinohaalariin, hitsi. Epäilen, että 5 kiloa ei ole kovin monen viikon päässä ja vähän mietin, että mikä mörssäri tästä vielä mahtaa tulla. Rakastan kuitenkin sitä, että posket ovat pyöristyneet ja leukoja on varsinkin tietyissä asennoissa monta. Vastasyntynyt tikkukäsi alkaa muuttua vauvan pyöreäksi, jonka makkaroita täytyy putsailla, snif!

Poika kovin jo kannattelee päätään niin sylissä kuin lattiallakin, vaikka aika keikkumista se toisinaan on. Hän myös hymyilee ja toisinaan hihkuu ääneen – vaikkakin lähinnä kasveille, mustavalkoisille tauluille ja ulkona paistavalle auringolle (varsinkin tämän viimeisen ymmärrän). Myös pientä vauvapuhetta on alkanut tulla wähinän lisäksi.

Isosiskon oireilu on melko maltillista nykyään ja pikkuveli on selvästi jo nyt tärkeä ja rakas. Tytön lähelle tuleminen tuntuu myös usein rauhoittavan kähisevän vauvan, mikä rauhoittaa äitiä ja saa isosiskon kasvoille leveän hymyn. ”Se hymyili minulle!” -huudot ovat täynnä riemua, vaikka hymy ehkä olisikin oikeasti ollut vaipan täytöstä johtuva.. Itselläni on huomattavasti kevyempi mieli, kun lasten välillä tuntuu olevan enemmän positiivisia tunteita. Itse kyllä kestän uhmataaperon kiukut, mutta vauvan en haluaisi joutuvan niiden ”uhriksi”.

Kaiken kaikkiaan meillä on alkanut yhteiselämä oikein mukavasti ja koska tiedän, että kaikkea ei yhtä mukavaa on edessä, nautin tästä hetkestä nyt täysillä.

Aurinkoista viikonloppua !