kesän odotusta ja toukokuun juhlaa

Olen tämän tulevan kesän kanssa kuin mikäkin ravihevonen lähtölaukausta odottamassa. Sormet naputtaa pöytää, kaviot raapivat lähtöviivaa (okei, en selvästi tiedä mitään raveista tai hevosista) ja haluaisin vaan sännätä eteenpäin. Kohti hellettä! Kohti puutarhasatoa! Kohti lasten kahluualtaan täyttöä!

Luulen, että osittain tämä malttamattomuus liittyy tähän säätilaan. Jotenkin lupaus kesästä viipyilee koko ajan ilmassa, mutta se ei ihan paukahda päälle. Lämpötila kohoaa yli viidentoista asteen, mutta jää johonkin sinne pakotanko-lapselle-takin-päälle-vai-en -asteikolle.

Maiseman muututtua vihreäksi olen tuijottanut vielä sisätiloissa olevia tomaatintaimia (joissa jo ekat raakileet on sormenpään kokoisia) ja hypistellyt hernepusseja. Haluaisin kantaa viherkasveja terassille ja tehdä siitä oikein kunnon rehevän kesäkeitaan (not happening, pikkuherra 1 vee repii kaiken muuten silpuksi, taitaa olla ensi kesän juttuja..). Haaveilen uusista ikean lyhdyistä, kukka-vuorista ja ulkomatosta ja samalla vilkuilen pankkitiliä. Sen sijaan, että irvistelisin, yritän pitää mielessäni, että 60% palkka on kuitenkin paljon parempi kuin kotihoidontuki.

Viikonlopusta ja talkoista

Viikonloppu kului vajan pystytys -talkoissa. Meidän piti alunperin rakentaa autokatos, mutta todettiin lopulta, että eniten toivotaan säilytystilaa, eikä haluta pistää projektiin kymmeniä tuhansia (autokatoksesta, jönssens). Joten pihaan pystytettiin 2 x 6 metrinen ulkovarasto ja en voi lakata ihmettelemästä kuinka isolta se tuntuu ja mitä kaikkea sinne saa ja kuinka järkevästi! Sinne mahtuisi toiseen huoneeseen vaikka jonkunlainen kesähuone, HMM! Kaikenlaisia houkuttelevia ajatuksia..

Tämä projekti kuitenkin tarkoitti sitä, että juuri työmatkalta palannutta miestä ei ole juuri sisätiloissa näkynyt ja parin päivän päästä hän lähteekin jo seuraavaan reissuun. Itse olen ollut lasten kanssa hyvin intensiivisesti ja hiukan kiristelee välillä hermoja. Esikoisella on uhma ollut taas aika terävästi pinnassa ja tänään hän kysyi jo itsekin, että koska pääsee päiväkotiin seuraavaksi. Toisaalta hirmu positiivista, aiemmin päiväkotiin menemisestä on puhuttu sinne ”joutumisena”.

Toukokuun loppu täynnä juhlaa

Tämä kuluva viikko on meillä aina kovin juhlantäyteinen, kun samalle viikolle osuu appiukon, miehen ja oman isäni synttärit. Oma isäni täyttää tänä vuonna pyöreitä ja sitä olisi tarkoitus juhlistaa viikonloppuna meidän pihalla perheen kesken. Lupasin myös hienosti laittaa päivällistä koko porukalle ja tajusin vasta jälkeenpäin, että mies on työmatkalla, joten kokkailen sitten porukalle lasten avustuksella. Hiphei, taidan turvautua piirrettyihin..

Täällä blogin suunnalla ja muutenkin elämässä on vähän muutoksia tiedossa, mutta palaan niihin joku toinen kerta. Nyt haluan ehtiä lasten päiväunien aikana myös vähän kutoa. Ihanaa toukokuun viimeistä viikkoa!

ps. seuraathan myös

instagram

blogit.fi

perhe oma-elama

lasten ”sopiva” ikäero – onko sitä?

Toisen lapsen perään saatetaan vanhemmilta parhaimmillaan alkaa kysellä jo ennen kuin ensimmäinen on edes syntynyt. Meidän kohdalla alkoi toisen lapsen perään kysely esikoisen ollessa noin puolivuotias. Sain kehotuksia ”tehdä” äkkiä toisen lapsen, kun ensimmäisestäkin tuli niin suloinen. Vaikka kommentit oli tarkoitettu lähinnä esikoista kehumaan, taisin vastaanottaa ne vähän hampaita purren, jotain hymistellen. Perheen lapsiluku tai lasten ikäero kun ei ole mikään tahdon tai päättämisen asia.

No tästä huolimatta meinasin kuitenkin avata ajatuksiani siitä millaisena olen kokenut meidän lasten ikäeron ja mitkä eri ikäerojen haasteet tai hyödyt voivat olla.

KAHDEN VUODEN IKÄERO – meidän perheen tilanne

Olimme miehen kanssa puhuneet siitä, että 2-3 vuotta voisi olla meidän perheessä luontevan tuntuinen ikäero, jos vain toisen lapsen voimme saada.  Ensimmäinen raskaus oli gynekologin arvion mukaan ollut pienoinen ihme kiertoni häiriöiden takia, joten olimme henkisesti varautuneet siihen, että toinen raskaus ei ala kovin helpolla tai välttämättä itsekseen lainkaan. Raskauden paljastuminen vain kuukauden yrittämisen jälkeen tulikin meille täytenä yllätyksenä. Lapsille tuli ikäeroa 2 vuotta, 1 kuukausi ja 1 viikko.

Tuo meidänkin haaveilema 2-3 vuoden ikäero taitaakin olla sellainen melko suosittu vaihtoehto. Oma kantani tästä noin kahden vuoden ikäerosta ei kuitenkaan ensimmäisen vuoden aikana ollut kovin ruusuinen..

2-vuotias lapsi on vielä melko pieni ja kovin tarvitseva. Sen ikäinen harvoin on täysin kuiva tai kovinkaan omatoiminen – ainakaan toivotuissa asioissa. 2-vuotias voi ymmärtää vauvan olevan pieni ja että sitä täytyy kohdella nätisti, mutta yhtälailla sen ikäinen voi esimerkiki lyödä vauvaa vain nähdäkseen mitä siitä tapahtuu. Yhdellä tutulla parivuotias isosisarus oli työntänyt vauvan sohvalta lattialle, koska toinen oli kuulemma ollut tiellä – sitä todellista ymmärrystä asioiden vaarallisuudesta ei vain tuon ikäisellä yksinkertaisesti ole.

Kun perheessä oli kaksi alle kolme vuotiasta, tuntui, että koko ajan jotain sai olla syöttämässä, pesemässä tai nukuttamassa. Molemmat lapset tarvitsivat päiväunensa, mutta kesti useampi kuukausi, että ne sai ajoitettua samaan aikaan. Käsiä olisin tarvinnut vähintään sen neljä ja silmiä kaksikymmentä. Lapsia ei voinut jättää huoneeseen juurikaan kahdestaan, jos vauva ei ollut jossain suojassa (eeh, kuulostaa siltä kuin täällä olisi ollut joku sota päällä – ei sentään onneksi). Isosisarus oli kyllä vauvasta mielettömän innoissaan ja kovin halukas hoitamaan ja auttamaan äitiä, mutta tästä oli toisinaan kyllä vähän haittaakin. Toisaalta parempaa vauvan viihdyttäjää ei ole kuin toinen lapsi! Oma riittämättömyys kahden pienen tarpeisiin vastaamisessa oli kuitenkin vahvasti läsnä.

Ehkä normaalissa maailmantilanteessa, jossa apuna olisi ollut sukua tai ystäviä, tilanne olisi voinut olla hyvin erilainen. Jos mies ei tekisi reissutyötä ja en olisi ollut viikkoja yksin… Mutta kuten aiemminkin olen sanonut, viime vuosi oli aivan hemmetin rankka kahden alle kolme vuotiaan kanssa!

Tilanne nyt

Jos siellä nyt sattuu olemaan joku, jolle on tulossa lapset noin kahden vuoden ikäerolla ja kauhistuit äsken lukemastasi, niin lohdutuksen sana – se helpottaa! Nyt kun lapset ovat 1v 3kk ja 3v 4kk niin tilanne on jo ihan erilainen ja alan ymmärtää miksi tämä ikäero on niin suosittu. Lapsista alkaa nyt jo olla toisilleen kunnolla seuraa ja yhteiset leikit onnistuvat ajoittain tosi kivasti. Toki välillä ärsytetään tahallaan ja pahimmat riidat ovat varmaan vasta edessä, mutta silti – olen niin onnellinen, että heillä on toisensa. Ja olihan taapero nyt ihan hirmu suloinen tehdessään vaikka mitä temppuja, että saisi vauvan nauramaan!

Erilaisista ikäeroista

Alle kahden vuoden ikäero

Jos rehellisesti sanon, niin nostan todellakin hattua niille, jotka saavat lapsensa alle kahden vuoden ikäerolla. Itse en millään jaksaisi kahta vauvavuotta putkeen!

Mutta toisaalta tässä pienessä ikäerossa on samat hyödyt kuin varmaan tässä meidänkin ”valitsemassa”: lapsilla on toisistaan seuraa, heille kelpaavat saman tasoiset leikit melko hyvin ja vauvavuodet rykäisee samaan putkeen, niin sanotusti samoilla silmillä. Raskasta se varmasti on, mutta onhan siinä epäilemättä hyvätkin puolet. Vauvan tarvikkeita ei myöskään tarvitse jemmailla kaapissa pitkään, jos ihan tällaista käytännön puolta ajattelee.

Yli 3-vuoden ikäero

Totesin joskus yhdelle ystävälleni, että jos meille vielä kolmas lapsi tulisi, niin en haluaisi enää näin pientä ikäeroa. Oma katsantokantani aiheeseen oli se, että ikäeron ollessa vähän isompi, olisi isosisarus jo omatoimisempi – hän osaisi käydä itse vessassa, pukea (enemmän) itse, leikkisi jo itsekseenkin ja ylipäätään hänen kanssaan hommat voisivat sujua vähän helpommalla. Hänellä olisi myös jo parempi ymmärrys siitä, että vauvaa täytyy kohdella varovasti ja hän osaisi ehkä auttaakin eri tavalla.

Omassa väsymyskuplassani isompi ikäero näyttäytyi lähinnä positiivisessa valossa, haasteeksi ajattelin lähinnä sen, että jaksaako vuosien tauon jälkeen aloittaa taas kaiken uudelleen. Ystäväni kuitenkin valotti myös tämän vaihtoehdon haasteita: kun lasten ikäero on isompi, on heille selvästi haastavampaa keksiä molempia miellyttävää puuhaa. Pieni haluaa kontata leikkipuistossa, mutta isompi haluaa erilaista aktivaatiota ja tylsistyy. Isomman puuhissa pienempi ei taas välttämättä pärjää tai pysy perässä. Lasten kiinnostuksen kohteet alkavat yksinkertaisesti olla eri tasolla. Myös sisäleikeissä on omat haasteensa: isommalla ehkä alkaa olla jo erilaisia pieniä leluja, legoja ynnä muita, mitkä hirmu näppärästi katoavat pienemmän suuhun tai nenään.

paras ikäero siis on…

Tiivistettynä voisi siis sanoa, että oikeaa/sopivaa/parasta ikäeroa ei ole olemassakaan. Olipas hyödyllistä siis tätäkin pohtia, hah!

Sitä paitsi fakta on, että vaikka elämässä montaa asiaa voi suunnitella, niin lasten suhteen asioita voi vain toivoa. Raskaus tai sen onnellisesti päättyminen ei valitettavasti koskaan ole itsestäänselvyys. Ikäero ei myöskään ratkaise millaiset välit lapsille joskus tulee – erilaiset persoonat sopivat yhteen eri tavalla ja elämä heittää eteen monenlaista.

Millaisia ikäeroja teidän lapsilla on ja miten olet sen kokenut? Menikö nämä mun pohdinnat ihan metsään?

perhe vanhemmuus lapset