nukahtamis-unikoulu sängystä pomppivalle taaperolle

Oho! Kello on vasta vähän päälle 12 ja lastenhuoneessa on jo hiljaista. Tämä tuntuu ihan täysin uskomattomalta, kun viimeiset neljä viikkoa on kulunut tytön nukkumaanmenojen kanssa tapellessa. Tilanne riistäytyi välillä jo siihen pisteeseen, että tyttö nukahti ainoastaan, jos oli vetänyt läpi kunnon itkupotkuraivarit ja saanut itkeä jonkun aikaa aikuisen sylissä. Tuonkin urakan jälkeen täysin läkähtyneen väsyneenä tyttö tarvitsi vielä aikuisen istumaan sängynlaidalle tai ainakin steppailemaan huoneeseen, jotta pystyisi nukahtamaan.

Kun viime viikolla jouduin käymään tämän prosessin läpi neljän aikaan yöllä, totesin, että nyt riittää. Vaikka kuinka olin väsynyt miehen työmatkan, vauvan yösyöttöjen ja ylipäätään muuttuneen arjen keskellä, tiesin, että kohta olen vielä väsyneempi, jos en opeta tyttöä nukahtamaan uudestaan itsekseen.

Aiemmin kun tilanne oli pitkään jo ollut se, että tytön vei uniaikaan sänkyyn, antoi halipusun, lauloi laulun ja toivotti kauniita unia. Tyttö saattoi jopa jonkun aikaa hakea unta sängyssään, mutta silloinkin se lähinnä tarkoitti sitä, että huoneesta kuului hyväntuulista höpötystä ja lauleskelua ennen hiljaisuutta.

Tiesin myös, että tyttö selvästi vielä tarvitsee päiväunensa, joten niiden nukkumisesta myös kannatti tapella.

Onneksi siskoni oli meillä viime viikon, joten pystyin käymään pienimuotoisen nukahtamis-unikoulun läpi siskon pitäessä vauvan tyytyväisenä projektin ajan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: tein samat nukutustoimet tytön kanssa kuin ennenkin, minkä jälkeen poistuin huoneesta. Ja sitten alkoi sängystä pomppivan tytön takaisin sänkyyn kantaminen, lukemattomia kertoja. Vähäeleisesti, vain kauniit unet toivottaen kannoin tytön takaisin sänkyynsä kerta toisensa jälkeen, tehden toimituksesta niin tylsän kuin pystyin, jotta tyttö ei pitäisi tilannetta leikkinä (vaikka sitähän se tuntui olevan) – ja poistuin huoneesta. Aloitin homman nimenomaan iltanukahtamisesta, jolloin väsymys oli suurempi kuin päiväunien kohdalla. Lopulta, huoneessa oli hiljaista ja tyttö unessa, hurraa!

Seuraavana päivänä askartelimme tytön kanssa tarra-kortin, johon piirsin tytölle havainnollistavat kuvat: tyttö sängyssä silmät kiinni = hymyilevät tyttö, vanhemmat ja unikaverit. Tyttö lattialla kaukana sängystä = surulliset hahmot. Selitin mahdollisimman simppelisti, että jos pysyy sängyssä, saa nukkumisen jälkeen valita tarran. Viidennestä tarrasta saa taapero patukan palkinnoksi, jee!  Tyttö osasi tämän kaiken myös itse selittää, mutta siitä huolimatta nukahtamiset olivat samaa pomppimisshowta monta päivää. Onneksi toivoa minuun valoi se, että pomppimis- ja kantamiskerrat vähenivät päivä päivältä.

Eilen ennen päiväunia näytin tytölle tarra-arkkeja, joista palkintotarran saisi valita ja tyttö ihastui suuresti yhteen kirahvitarraan. En tiedä oliko kyse siitä, vai mistä, mutta ”pysy sängyssä nukkumassa niin saat sen ihanan kirahvitarran, kauniita unia!” lauseen jälkeen huoneesta ei kuulunut pienten askelten töpötystä. Höpötystä ja lauleskelua, kyllä. Askelia, ei.

Voi mikä riemu ja ylpeys koko perheen täytti, kun päiväunilta herännyt aurinkoinen tyttö sai liimata ensimmäisen tarran korttiinsa!

Ja arvatkaa mitä? Näiden tämän päivän päiväunien jälkeen tyttö saa korttiinsa jo kolmannen tarran! Can’t believe it!

Ja mikä ihmeellisintä, myös poitsu on nukkunut viikon sisään jo viidet päiväunet samaan aikaan tytön kanssa. Nautin, koska tiedän tämän olevan väliaikaista.

Mutta tosiaan, tämän auringon, aamupäivän ulkoilun, lapsen onnistuneiden nukahtamisten, vauvan hymyjen ja ylipäätään super kivan viikonlopun jälkimainingeissa niin olo on ihan ihmeellisen onnellinen. Ah, tätä lisää!

 

ps. jos on mitään lasten nukkumiseen liittyvää ongelmaa tai pohdintaa niin suosittelen todella lämpimästi ”Unihiekkaa etsimässä” -kirjaa!

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

vauvavuodelle antautumisesta ja muista kuulumisista

Maanantai. Molemmat lapset nukkuvat, toinen omassa huoneessaan, toinen vaavisängyssä tuossa vieressä.

Koti on täynnä kukkia viikonlopun nimiäisten jäljiltä – ihanaa väriloistoa harmaan taivaan vastapainona.

Poika sai melko perinteisen suomalaisen etunimen ja toiset nimet tulivat meidän vanhempien suvuista. Nimen päättäminen pojalle oli muuten aivan valtavasti vaikeampaa kuin tytölle! Tai varsinkin etunimen kanssa jahkailimme pitkään, vaikka nyt valittu nimi tuntuikin siltä oikealta jo syyskuussa.

Olin aamupäivällä vauvan kanssa neuvolassa ja nyt on ihan hassu olo, kun päällä on ns. normaalit vaatteet ja naamassa kevyt arkimeikki, sen sijaan, että olisi vain kotirytkyissä ja tukka joka suuntaan sojottavalle ponnarille sutaistuna. Ei sillä, että niin ei voisi neuvolaan mennä.

Neuvolassa kyseltiin luonnollisesti meidän kuulumisia ja oli kiva todeta, että meillä menee ihan mukavasti. Nimiäisten jälkeen on kiva puhua vauvasta nimellä, esikoisen kanssa on sujunut pääsääntöisesti leppoisasti nyt viimeinen viikko ja on ollut jotenkin ihan mahtavaa ja voimaannuttavaa nähdä, että selviän kahden lapsen kanssa ihan hyvin yksinkin. Viikonloppuna puolestaan kehuin miestä siitä, että hän myös on tässä vauva-arjessa selvästi itsevarmempi nyt toisella kerralla. Itsellänikään ei ole sellaista tarvetta mikromanageroida sen tekemistä, vaan luotan täysin siihen, että homma on sillä ihan yhtä hanskassa kuin mullakin. Toki allekirjoittaneella on joka tilanteen pelastavat boobsit, joita miehellä ei ole, eikä se tilanne siitä juuri muutu. Mutta pointtina se, että on aika huippu tunne, kun on olo, että vierellä on vahva kumppani ja meillä yhteinen ”tavoite” (eli öö, pitää lapset hengissä ja itsemme mieleltämme terveinä :D).

”Neuvolantäti” kuunteli ja muistutti sitten, että muista pitää huolta myös itsestäsi. Se kieltämättä ehkä onkin yksi asioista, mikä itseä tässä kahden lapsen arjessa jännittää. Mieheni kun edelleen tekee reissutöitä (lähtee huomenna neljäksi päiväksi ensimmäiseen reissuun vauvan syntymän jälkeen, kääk) ja fakta on, että vuodessa olen monta viikkoa yksin kotona. Vaikka meillä on melko vahva tukiverkko, tai jonkun mielestä varmaan hyvinkin vahva, niin se on kuitenkin myös tavallaan vähän suppea. Tai niitä ihmisiä, joita pyytää esimerkiksi viemään esikoinen puistoon tmv. on muutama ja itse taas olen vähän arka työllistämään heitä. Tai pelkään ylityöllistäväni, kun kaikilla on kuitenkin elämässä aika paljon muutakin kuin vain yhden kotiäidin mielenterveyden pelastaminen.

Olen jotenkin tavallaan jo etukäteen hyväksynyt sen, että tämä vauvavuosi sitoo minut vahvasti lapsiin. Toivon imetyksen onnistuvan ensimmäisen vuoden ajan ja vaikka olenkin tässä pikkuhiljaa jo alkanut täyttää pakastimeen maito-varantoja mahdollista omaa-aikaa (tai jotain kriisiä) silmällä pitäen, en silti usko, että esimerkiksi tässä ensimmäisen vuoden aikana tulisin olemaan molemmista lapsista vaikka yötä erossa. Ja se on itselleni (ainakin tällä hetkellä) ihan okei. Ylipäätään ajattelen noudattavani varmaan aika samaa kaavaa kuin esikoisen kanssa: vauvan ikä kuukausissa kertoo aikalailla kuinka monta tuntia hänestä voin olla erossa (1kk = 1h, 3kk = 3 h jne.). Toki varmasti jotain poikkeuksia saattaa tulla, enkä nyt ihan minuutin päälle hommaa laske. Mutta jotenkin tuon esikoisen vauvavuoden jälkeen tiedän kuinka nopeasti aika menee ja kuinka lyhyestä ajasta tässä oikeasti on kyse. Vaikka 2020 menisikin näin, ehtii sitten taas seuraavana vuonna tehdä vaikka mitä. Lisäksi koska ajattelen, että tämä on meidän viimeinen vauvavuosi, on sille antautuminen ihan jees.

Tiedän kuitenkin, että mielenterveyden säilymisen takia tähän komboon tarvitaan mukaan myös ystäviä, urheilua, omaa aikaa ja ylipäätään ihan omia juttuja. Ja tietenkin myös parisuhdeaikaa.

Mutta eiköhän tästä ihan hyvä tule!

Tulipa taas sekava kokonaisuus tästä tekstistä, mutta julkaisen tämän nyt näin, sillä eräs pieni taapero tassutteli juuri tähän syliin. Ihanaa alkavaa viikkoa!

Perhe Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus