Maanantai. Molemmat lapset nukkuvat, toinen omassa huoneessaan, toinen vaavisängyssä tuossa vieressä.

Koti on täynnä kukkia viikonlopun nimiäisten jäljiltä – ihanaa väriloistoa harmaan taivaan vastapainona.

Poika sai melko perinteisen suomalaisen etunimen ja toiset nimet tulivat meidän vanhempien suvuista. Nimen päättäminen pojalle oli muuten aivan valtavasti vaikeampaa kuin tytölle! Tai varsinkin etunimen kanssa jahkailimme pitkään, vaikka nyt valittu nimi tuntuikin siltä oikealta jo syyskuussa.

Olin aamupäivällä vauvan kanssa neuvolassa ja nyt on ihan hassu olo, kun päällä on ns. normaalit vaatteet ja naamassa kevyt arkimeikki, sen sijaan, että olisi vain kotirytkyissä ja tukka joka suuntaan sojottavalle ponnarille sutaistuna. Ei sillä, että niin ei voisi neuvolaan mennä.

Neuvolassa kyseltiin luonnollisesti meidän kuulumisia ja oli kiva todeta, että meillä menee ihan mukavasti. Nimiäisten jälkeen on kiva puhua vauvasta nimellä, esikoisen kanssa on sujunut pääsääntöisesti leppoisasti nyt viimeinen viikko ja on ollut jotenkin ihan mahtavaa ja voimaannuttavaa nähdä, että selviän kahden lapsen kanssa ihan hyvin yksinkin. Viikonloppuna puolestaan kehuin miestä siitä, että hän myös on tässä vauva-arjessa selvästi itsevarmempi nyt toisella kerralla. Itsellänikään ei ole sellaista tarvetta mikromanageroida sen tekemistä, vaan luotan täysin siihen, että homma on sillä ihan yhtä hanskassa kuin mullakin. Toki allekirjoittaneella on joka tilanteen pelastavat boobsit, joita miehellä ei ole, eikä se tilanne siitä juuri muutu. Mutta pointtina se, että on aika huippu tunne, kun on olo, että vierellä on vahva kumppani ja meillä yhteinen ”tavoite” (eli öö, pitää lapset hengissä ja itsemme mieleltämme terveinä :D).

”Neuvolantäti” kuunteli ja muistutti sitten, että muista pitää huolta myös itsestäsi. Se kieltämättä ehkä onkin yksi asioista, mikä itseä tässä kahden lapsen arjessa jännittää. Mieheni kun edelleen tekee reissutöitä (lähtee huomenna neljäksi päiväksi ensimmäiseen reissuun vauvan syntymän jälkeen, kääk) ja fakta on, että vuodessa olen monta viikkoa yksin kotona. Vaikka meillä on melko vahva tukiverkko, tai jonkun mielestä varmaan hyvinkin vahva, niin se on kuitenkin myös tavallaan vähän suppea. Tai niitä ihmisiä, joita pyytää esimerkiksi viemään esikoinen puistoon tmv. on muutama ja itse taas olen vähän arka työllistämään heitä. Tai pelkään ylityöllistäväni, kun kaikilla on kuitenkin elämässä aika paljon muutakin kuin vain yhden kotiäidin mielenterveyden pelastaminen.

Olen jotenkin tavallaan jo etukäteen hyväksynyt sen, että tämä vauvavuosi sitoo minut vahvasti lapsiin. Toivon imetyksen onnistuvan ensimmäisen vuoden ajan ja vaikka olenkin tässä pikkuhiljaa jo alkanut täyttää pakastimeen maito-varantoja mahdollista omaa-aikaa (tai jotain kriisiä) silmällä pitäen, en silti usko, että esimerkiksi tässä ensimmäisen vuoden aikana tulisin olemaan molemmista lapsista vaikka yötä erossa. Ja se on itselleni (ainakin tällä hetkellä) ihan okei. Ylipäätään ajattelen noudattavani varmaan aika samaa kaavaa kuin esikoisen kanssa: vauvan ikä kuukausissa kertoo aikalailla kuinka monta tuntia hänestä voin olla erossa (1kk = 1h, 3kk = 3 h jne.). Toki varmasti jotain poikkeuksia saattaa tulla, enkä nyt ihan minuutin päälle hommaa laske. Mutta jotenkin tuon esikoisen vauvavuoden jälkeen tiedän kuinka nopeasti aika menee ja kuinka lyhyestä ajasta tässä oikeasti on kyse. Vaikka 2020 menisikin näin, ehtii sitten taas seuraavana vuonna tehdä vaikka mitä. Lisäksi koska ajattelen, että tämä on meidän viimeinen vauvavuosi, on sille antautuminen ihan jees.

Tiedän kuitenkin, että mielenterveyden säilymisen takia tähän komboon tarvitaan mukaan myös ystäviä, urheilua, omaa aikaa ja ylipäätään ihan omia juttuja. Ja tietenkin myös parisuhdeaikaa.

Mutta eiköhän tästä ihan hyvä tule!

Tulipa taas sekava kokonaisuus tästä tekstistä, mutta julkaisen tämän nyt näin, sillä eräs pieni taapero tassutteli juuri tähän syliin. Ihanaa alkavaa viikkoa!