Viestittelin tuossa ystäväni Essin kanssa ja tämä mainitsi kirjoittavansa blogiinsa juttua ylen Laura Frimanin ”Anteeksi, että minulla on perhe”-kolumnin innoittamana. Luin myös itse kyseisen kolumnin ja sitten Essin juuri julkaiseman m a h t a v a n kirjoituksen aiheesta ja pää tuli niin täyteen ajatuksia, että pakko purkaa niitä tännekin.

Ensinnäkin, allekirjoitan tuosta Essin tekstistä jokaisen sanan ja yritän nyt olla kirjoittamatta vain toisintoa siitä.

Se mikä itselle nousi tuosta Frimanin artikkelista ja myös Essin tekstistä, on se, että jotkut ihmiset, jopa kaverini, tuntuvat suhtautuvan minuun äitiyden myötä eri tavalla. Kuulumisten kysymiset ovat pintapuolisia tai jotenkin jo valmiiksi sävyttyneitä. Puhumattakaan siitä, että vauva-aikoina tosiaan kysyttiin sitä ”mitäs maitobaarille?”, koska siis, enhän ollut edes minä, ihminen, vaan puhtaasti vauvaa varten olemassa oleva maitobaari!

Tuntuu, että joillain oletus on, että minulle ei voi edes kuulua mitään erikoista, koska olenhan vain (koti)äiti(nä) nyt.Mitä elämässäni voisi muka olla kiinnostavaa tai mielenkiintoista. Enhän minä tee yhtään mitään, koska minulla on lapsi.

Ihan kuin äitiyden myötä olisin muuttunut juurikin tylsäksi, vanhemmaksi, jonka elämässä ei ole muuta sisältöä.

Huomaan myös itse välillä vahvistavani tätä. Sanon, että ”ei meille mitään erikoista, tätä taaperoarkea” ja ohitan kuulumiseni sillä. Kerran jopa huomasin sanovani, että ”no tällaista tylsää vaan” tai ”tämmösiä pieniä asioita”. Vaikka helkutti soikoon, arkeni ja elämäni on nyt täydempää kuin koskaan!

Enkä sano, että elämä ei voisi olla täyttä tai tyydyttävää ilman lapsia, mutta itselleni (kuten myös Essi jutussaan sanoi) elämään tuli aivan uutta merkitystä ja sisältöä lapsen myötä.

Joo, arkeni ilot ovat ehkä pieniä asioita ihmiskunnalle, mutta helkutin isoja meille. Toistan taas itseäni, mutta tuon oman lapsen kanssa oleminen on aivan älyttömän mahtavaa ja on niin hienoa katsoa miten hän oppii ja oivaltaa asioita. Tänäänkin hän osasi laittaa lelussaan oikean muotoiset palikat oikean muotoisiin tikkuihin ihan ilman apua, ja minä ylpeänä – ja niin saakelin tylsänä – äitinä jaoin tästä videon blogin instastoryn puolella. Koska hei, lapseni on oivaltanut tällaisen hienon asian ja olen hänestä ylpeä! Ja helkutti, saan myös olla!

Jonkun mielestä elämäni on varmasti tylsää ja jotenkin vähäpätöistä, koska olen lapsen kanssa kotona. Kokkailen lastenruokakirjoista erilaisia uusia ruokia, kudon lapselle pipoa, käyn leikkipuistossa ja jossain norolandiassa (meillehän vatsatauti rantautui kauppakeskuksen leikkipaikalla käynnin jälkeen. Voi olla sattumaa, tai sitten ei…), menen iltaisin mielellään aikaisin nukkumaan, koska aamuisin nousen lapsen kanssa aikaisin ja osaan ulkoa ”Lits läts lätäkkö” -kirjan jokaisen aukeaman. Mutta ai saakeli, nautin melkein joka hetkestä. Ja ”melkein” sana on tuolla välissä, koska väitän että kukaan ei nauti vatsataudista.

Ja ennen lasta, käydessäni töissä, en jaksanut miettiä uusia reseptejä, vaan tein jatkuvasti samoja ruokia, jotka nyt helposti pyöräytti työpäivän jälkeen väsyneenä. Kudoin enintään perinteisiä villasukkia, samalla netflixiä tuijottaen, koska aivokapasiteettini tai jaksamiseni ei riittänyt siihen, että olisin opetellut tekemään mitään muuta. Kävin koiran kanssa ulkona kävelyllä, juoksemassa lenkillä, mutta en kiinnittänyt ympäristöön pahemmin huomiota vaan tuijotin samalla puhelinta tai kuuntelin musiikkia. Nyt käyn lapsen kanssa kävelyllä ja ihastelemme kaikkea mitä ympärillä näkyy  – eilen taivaalla lensi lintuaura ja meillä oli aikaa pysähtyä katsomaan sen lentoa ja ihastella sen pitämää ääntä. Ennen en osannut yhtään runoa ulkoa – mitä siitä, että ne mitä nyt osaan ovat luokkaa ”köllöttää, möllöttää, vauvatoukka, pieni ja soukka – -”, nyt sentään osaan!

Olen paljon enemmän läsnä nyt. Tässä hetkessä, tässä pienessä ja niin vähäpätöisessä arjessani.

Ja tuosta ympäristön-takia-en-tee-lapsia -ajatuksesta niin itse ajattelen niin, että ympäristön kannalta vastuullista on, että kasvatan lapsestani ympäristöstä välittävän ja siitä huolta pitävän ihmisen. Jos kaikki ympäristöä ajattelevat jättäisivät lapset tekemättä maailman pelastamiseksi, niin sitten tänne tulisi lisää ainoastaan niiden ei-ympäristöstä-välittävien ihmisten lapsia ja mihinhän se sitten muka johtaisi? Sanonpahan vaan.

Tulipahan räntättyä! Millaisia ajatuksia tai kokemuksia teillä on? Kommentoikaa tai laittakaa viestiä!

ps. Ja kyllä, meillä on lapsen kanssa lahjaksi saadut samanlaiset marimekko-paidat – ja ollaan muuten samperin söpöjä niissä ja jatkossa aion kehdata lähteä kodin ulkopuolelle ne päällä. Koska tähän asti en ole kehdannut, hölmö minä.