Lapsemme on jo parin kuukauden ajan ollut 1-vuotias (ja hups, en ole vieläkään kirjoittanut synttärijuhlista, vaikka tarkoitus on ollut.. Noooo, ehkä joku päivä on siihen aikaa) ja nyt jo on ehtinyt huomata, että tämä taaperoarki on selvästi erilaista kuin vauvavuosi. Ei sillä, että tilanne olisi muuttunut kuin veitsellä leikaten juuri silloin, kun lapsi on ollut maailmassa 365 päivää, mutta jos mietin arkea muutama kuukausi sitten ja arkea nyt, ero on kuitenkin huomattava.

Tällä omalla huimalla kokemuksellani olen tehnyt seuraavat havainnot:

Nukkuminen

1-vuotiaamme nukkuu kokonaisia öitä. Se on taivaallista. Lapsi menee nukkumaan seitsemän aikaan ja herää tästä noin 11-13 tuntia myöhemmin. Toistan, t a i v a a l l i s t a.

Tai no, tilanne on tämä silloin, kun ei tehdä hampaita, ei ole flunssa, ei ole vatsatauti, ei ole nytottaapäähänilta, ei ole painajaisia, ei ole unikauhukohtauksia, ei ole eroahdistusta, ei ole – no, mitä vaan poikkeavaa.

Mutta, toisaalta, nämä ovat poikkeuksia. Verrattuna siihen, että vauvavuotena poikkeus oli se kokonaan nukuttu yö ja sääntönä 1-3 heräämistä. Kolme heräämistäkin kuulostaa äkkiseltään todella vähältä, mutta jos on sängyssä noin kahdeksan tuntia ja sinä aikana kolme kertaa nousee ylös, voi jo laskea, että ne unipätkät heräämisten välissä jäävät lyhyiksi.

Päiväunia 1-vuotiaamme nukkuu pääsääntöisesti enää yhdet. Tämä hiljainen, rauhallinen aika päivässä on nautinnollista. Siitä tuskaa tekee vain se, että koskaan ei tiedä kauanko se kestää. Toisinaan se on 45 minuuttia, joskus yli kaksi tuntia. Ne, joiden lapset nukkuvat säännöllisen mittaiset päiväunet – nauttikaa siitä! Päiväunien jälkeen lapsi on kuitenkin yleensä kuin aurinko ja hänet on ihana napata kikattelevana syliin ja halailla samalla, kun kuoritaan haalaria ym. pois päältä. Mutta kaukana on se aika, kun lapsi nukkui vielä vaikkapa kolmet päiväunet päivässä!

Liikkuminen

Siinä missä vauvavuonna välillä tuskailin siitä, että miksei jälkikasvumme jo käänny ympäri/ryömi/konttaa/tee muuta kuin katsele ympärilleen, nykyään pohdin miksei tuo lapsi ole hetkeäkään paikallaan. Nyt, kun pikku taaperomme on jättänyt konttauksenkin unholaan ja liikkuu vain kahdella jalalla, on jatkuva paikasta toiseen säntäily yksi parhaista asioista, mitä hän tietää. Ja kiipeily, siinäpä toinen hauska homma!

Meillä siis perus meininkiä on se, että lapsi töpsöttää kauheaa vauhtia rahin luokse, kiipeää rahin päälle ja siitä eteenpäin sohvalle. Sohvalla hän nousee seisomaan ja pikku pulleromaha pystyssä, kädet tiukassa nyrkissä vatsan päällä, hän lähtee kipittämään sohvaa päästä päähän. Jos hänet ottaa sieltä pois, vääntyvät suupielet alas, suu aukeaa ja kova vollotus alkaa. Kun tästä harmista ehkä toivutaan, ottaa pieni taas velociraptor asennon (u know, lyhyet pikku kädet rintakehän päällä sojottaen) ja kipittää johonkin toiseen huoneeseen kiipeämään ja hyppimään jonkin toisen asian päälle.

Toisaalta on myös ihan mahtavaa, että tuon pirpanan kanssa voi esimerkiksi lähteä kävelylle. On hauska seurata, kun pikkuinen töpsöttää haalarissaan pitkin hiekkatietä, pysähtyy tuijottamaan maassa olevaa keppiä, menee kyykkyyn ja toteaa ihmeissään ”ooh”. Tai mikä jännitysnäytelmä onkaan, jos jossain menee auto. Tai lintu. Tai toinen ihminen. Saatika koira! Sitten pitää vähintäänkin osoitella ja huudella lisää. On maailmassa monta ihmeellistä asiaa ja sitä rataa.

Hengissä pitäminen

Siinä missä vauvavuonna lapsen hoitoon liittyi pitkälti ruoka, lämpö, syli, puhtaat vaipat ja vaatteet ynnä muut melko yksinkertaiset asiat, niin taaperon kanssa tähän liittyy kaikenlainen esineiden pois suusta tonkiminen, sieltä sun täältä lapsen pelastaminen (keinutuolin päällä seisominen, not good), eri paikkoihin menemisen estäminen (”uu, loriseeko tuolla joki, juoksenpa sinne” EI), erilaisten esineiden pois ulottuvilta vieminen (mitä, yletytkö jo ottamaan keittiöveitsen keittiöntasolta eiiiii) ja kaikenlaiset erilaiset tilanteet, mihin nyt tuollainen täysin vailla itsesuojeluvaistoa oleva minityyppi nyt voi itsensä saada.

Kommunikointi
Vauvavuonna yritti välillä vakuuttaa itselleen, että kyllä tuo pikku kullannuppu ihan selvästi nyt katsoi päin tai hymyili minulle, eikä pierulleen. Taapero puolestaan höpöttelee omalla pikku kielellään, ja välillä selvällä suomellakin (kaupan kassalla pontevasti julistettu ”kakka” sai teinipojat takanani tirskumaan). Lapsi haluaa tietää mitä eri tavarat ovat ja jaksaa osoitella erilaisia esineitä ikuisuuden kuullakseen niiden nimet. Esimerkiksi terveyskeskuksessa toistin vuoron perään ”kello” ja ”käsidesi”, kun lapsi lähes vartin verran osoitti vuorotellen seinäkelloa ja käsidesipulloa. Lääkäri oli puoli tuntia myöhässä ja teki mieli alkaa juosta ympäri odotushuonetta hokien ”kello vai käsidesi” (jos muistatte Aku Ankan pohdinnat rahat vai kolmipyörä…) Okei, asiaan saattoi vaikuttaa myös vähän se, että olin neljättä päivää yksin lapsen kanssa ja oli ehkä muutamaan kertaan hoettu kotona ”lattia, matto, lattia, matto, lattia, mattoooo”. Kertaus on opintojen äiti, ajattelee taapero!

Vaikka homma toisinaan on vähän puuduttavaa, niin toisaalta on upeaa huomata miten lapsen kielellinen osaaminen kehittyy ja kuinka valtavasti hän jo ymmärtää asioita. Lapsi osaa yhdistää uskomattoman määrän eri asioita toiminnaksi ja lähes päivittäin hän hämmästyttää minua. Lapsen halu kommunikointiin on valtava ja hän haluaa tehdä ja kokea asioita yhdessä. Jos hän pärisyttää huuliaan, näyttää napansa tai tekee intiaanihuutoja, haluaa hän myös äidin, isän ja ehkä koirankin pärisyttävän huuliaan napaansa näyttäen ja intiaanihuutoja tehden.

Pikkutyypin kanssa on sitä paitsi usein oikeasti hauskaa. Hänen pienet leikkinsä, temppunsa ja taitojensa opettelu on kiinnostavaa seuratavaa ja hänen upea huumorintajunsa kehittyy koko ajan. Eilen rakensimme majan (okei, minä rakensin), jossa olimme sitten lapsen, koiran ja nuken kanssa ”juomassa teetä” muovikipoista. Lapsi ojensi kuppia nukelle, piti maiskutusääniä, ”joi” siitä itsekin maiskuttaen, ojensi kupin äidille ja oli ojentamassa koiralle, kun yhtäkkiä tuntui muistavan jotain, pudisti ponnekkaasti päätään ja jätti sitten koiraparan kuivin suin – mutta taputti lohduttavasti koiraa päälaelle.

Nykyään saa oikeasti olla tarkkana siitä mitä sanoo tai tekee. Lapsen tarkkailun alla oleminen saa miettimään omaa toimintaa ihan eri tavalla. Instagrammissa tuossa yksi päivä pohdinkin sitä, että millaisen esimerkin annan lapselle, kun ennen välipalaa nousin tuolille seisomaan ottamaan kuvan välipalastamme. Hyvä esimerkki lapsen vaikutteiden imemisestä on se, että silmävamma viikkoni seurauksena myös lapselle on kehittynyt uusi ilme; välillä hän räpsyttelee kulmat kurtussa toista silmäänsä – vain, koska äiti on tehnyt tätä koko viikon! Nykyään käytänkin, tai ainakin pyrin käyttämään, voimasanoina vain esimerkiksi ”helskuttia” ynnä muita, koska tiedän muuten tasan tarkkaan mikä on ”kakka” sanan jälkeen seuraava lapsen suusta tuleva sana..

Syöminen

Vuoden ikäinen lapsi saa oikeastaan syödä jo samaa kuin aikuinenkin. Helpottaa arkea v a l t a v a s t i, kun lapsi syö sitä samaa mitä mekin. Okei, edelleen mietin suolan määriä ja vältän lapselle sokeria, mutta periaatteessa.

Lisäksi on super kivaa, kun lapsi syö itse. Oma syöminen kun sattuu olemaan huomattavasti helpompaa, kun ei samalla tarvitse jonkun viivana olevaan suuhun yrittää tunkea sapuskaa. Ruokailu on oikeasti yhteinen hetki, joka tosin meillä lähes poikkeuksetta  päättyy siihen, että lapsen tullessa täyteen, hän ilmaisee tämän sillä, että kauhealla vauhdilla paiskoo jäljellä olevan ruoan lattialle. Ehkä tästä vielä joskus edetään kiitos-sanaan ja pöydästä kauniisti poistumiseen..

Syömiseen liittyvä iso asia oli myös imetyksen lopettaminen. Enää ei olla tissit tiskissä, hurraa! Tosin, olen niin koukuttunut mukaviin imetysrintsikoihin, että vielä kun näistä päästäisiin..

Oma tahto

Sanotaanko nyt vaikka näin, että viime aikoina isäni on useampaan otteeseen perhechatissamme vitsaillut, että meille pitää lähettää manaaja, jotta demonit saataisiin lapsestamme ulos :–D

Miten tuollaisessa pienessä pirpanassa voi olla niin paljon tulta ja tappuraa tilanteen tullen? Jonkin tavaran pois ottaminen, asian kieltäminen tai lapsen paikasta pois vieminen voi aiheuttaa aivan älyttömän hepulin. Huutoa, dramaattista nyyhkytystä, lattialle paiskautumista (joko selälleen sätkimään tai disney-prinsessa-heittäytyy-sängylle-nyyhkyttämään -tyylillä), lyömistä, puremista.. u name it.

Ja kuitenkin pääosin lapsemme on mielestämme hyvinkin rauhallinen ja hyväntuulinen tsirpula! Mitä ihmettä se uhmaikä sitten tulee olemaan?!

Haasteet taaperon kanssa

Edellä mainittujen juttujen lisäksi tämän ikäisen kanssa ei-niin-hurrauksen -arvoisiksi asioiksi olen kokenut lapsen kanssa liikkumisen eri paikoissa, joissa pitäisi malttaa olla paikallaan. Okei, usein esimerkiksi kaupungilla asioiden ja ihmisten tarkkailu rattaista tai kahvilan syöttötuolista riittää aika hyvin viihteeksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin lapsi haluaisi lähteä vaeltamaan ympäri paikkoja. Tirppa ei vielä ole niin iso, että hän viihtyisi esimerkiksi piirtämis- tai värityspuuhissa, enkä itse koe kovin nautinnolliseksi sitä, jos ystävän kanssa keskustelu keskeytyy koko ajan sitä varten, että pitää ojentaa lapselle uutta lelua tai kirjaa lattialle paiskattavaksi ja kertoa, että juu, siinä on lamppu/kahvikuppi/äidin kohta poksahtava otsasuoni. Tässä mielessä vauvan kanssa liikkuminen oli helpompaa, vaikka siihen monenlaista omaa haastettaan liittyikin. Toki lapsen edelleen voi ottaa mukaan mihin vaan, lähinnä kyse on siitä, että itse saan enemmän irti tapaamisista, jos näen kavereita esimerkiksi jomman kumman kotona, jolloin lapsenkin voi päästää vapaammin omiin touhuihinsa ja pystyn jopa keskittymään siihen mitä toinen sanoo. Totta kai silti käymme eri paikoissa, ihan jo tottumisen ja mielenterveyteni kannalta. Ja varsinkin, jos mieskin on mukana, ja lapsesta tasapuolisesti vastuussa olevia aikuisia on kaksi (vrt. kaveri, jota en halua työllistää) on kahviloissa ynnä muissa käyminen kivaa. Luulen myös, että kesän tulo helpottaa asiaa, kun kaikkeen kulkemiseen ei kuulu lapsen lämpimästi vuoraamista.

Okei, kahviloissa ynnä muissa pyörimistä rajoittaa myös kovasti tämä taaperon kanssa kotona olevaan arkeen liittyvä taloudellinen puoli. Kotihoidontuen määrästä olen märissyt aiemminkin, joten ei siitä nyt sen enempää, mutta se ehdottomasti kuuluu haasteiden alle.

Lisäksi arjen pieniä haasteita on tavaroiden jatkuva paikasta toiseen vaeltaminen ja katoilu. Joko meillä asuu ilkikurisia tonttuja tai sitten eräs pieni kuljettaa tavaroita tilanteen tullen jonnekin hauskaan jemmaan. Uunin alta on löytynyt monenlaista ja eilen etsimme miehen kanssa herätyskelloa, joka oli kadonnut yöpöydältä. Herätyskellot ovat lapsemme suosikkeja ja tässä juuri yhtenä aamuna heräsin lapsen herätyskellosta päälle laittamaan herätykseen, jota en ollut illalla huomannut. Ehkä lapsi olisi halunnut herätä aiemmin puuhiinsa 😀

Parasta taaperon kanssa

No tuo tyyppi!

Tuo pieni ihmeellinen otus, joka osaa, oivaltaa, naurattaa, touhottaa, tekee hulluksi, kasvaa ja kehittyy. Hän on oma pieni persoonansa, jolla on ihan omat jutut ja oma tahto. Olen sanonut ja kirjoittanut tämän sata kertaa, mutta mikään ei ole niin siistiä kuin viettää aikaa oman lapsen kanssa. Hän on pieni ilkikurinen menninkäinen, iloinen ja suloinen tytöntyllerö ja niin monta ihmeellistä asiaa.