Sain instagrammissa (@koivunoksaankorkealle) Silmu-toiminnalta #isätarina haasteen, johon päätin tarttua. Silmu-toiminta on nuorille äideille, isille ja perheille tarkoitettua vertaistukea ja toimintaa, siitä lisää tietoa löydät täältä. Mielestäni nuorten perheiden ja vanhempien tukeminen on ensiarvoisen tärkeää, sillä vaikka itse tulin äidiksi 26-vuotiaana, ollen vakituisessa työsuhteessa, asuen omistusasunnossa, naimisissa ja muuten ”asiat paperilla hyvin” – on äitiys silti ollut myös mielettömän rankkaa. Vanhemmaksi tulo muuttaa elämää väkisinkin ja tämä puolestaan on henkisellä puolella aikamoinen kasvunpaikka, ihan kaiken ikäisille.
Mutta niin, siihen isätarinaan. Päätin nyt tarttua tähän haasteeseen kertomalla asioita, joita omasta isästäni (tai isi:stäni, kuten häntä yhä lähes 30-vuotiaana kutsun) ensimmäisenä tuli mieleen.
Isäni on ollut meille miehen malli. Meillä ei kotona ole perinteisiä sukupuolirooleja, vaan meillä isäni hoitaa ruokapuolen ja kodinhoidon. Hän on uskomaton monitaituri, joka handlaa niin auton renkaiden vaihdot, pihatyöt kuin maailman parhaan wokin valmistuksen. Tiedän, että osittain isäni antaman mallin takia, en olisi ikinä voinut mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi kätevä käsistään!
Toisaalta isälläni on myös aivan älytön yleissivistys. Minulla on aina ollut olo, että ei ole mitään missä isäni ei osaisi minua neuvoa tai auttaa, ei mitään mitä hän ei tietäisi (tai en nyt meikkivinkkejä lähtisi kyselemään, mutta noin muuten). En missään nimessä suosittele Trivial Pursuitia isäni kanssa, i k i n ä. (Tämä kohta myös huolestuttavasti muistuttaa aviomiestäni, hmm…)
Kiitos isäni, minua kutsuttiin yläasteella välillä hurmaavalla lempinimellä ”hitlerin tytär”. Tiedättekö sen miehen, joka huutaa ja heristää nyrkkiään puistossa rälläävälle nuorisoporukalle ja uhkaa soittavansa (ja soittaakin) poliisit? Jep, se on meidän isi. Ja vieläpä tuohon aikaan komeilla viiksillä varustettuna. Se, mitä tuo nuorisoporukka ei ehkä yläasteaikoinani tiennyt, oli se, että mikäli kyseisessä puistossa puhui yhtään tavallista puheääntä kovemmalla äänellä, kuului puhe meille sanatarkasti sisään – kuulin siis mielenkiintoisia keskusteluja välillä itsekin.
Kun jouduin parisuhdeväkivallan uhriksi, en kestänyt puhua siitä isälleni. Pelkäsin kuinka paljon se häntä satuttaa tai miten hän asiaan reagoisi, jos kuulisi liikaa yksityiskohtia. Kerran, asuessani vanhemmillani evakossa tuon suhteen jäljiltä, jouduin repimään isäni ovelta takaisin taloon, että hän ei lähtisi eksäni juttusille. Toisaalta isäni odotti kylmässä ulkona, kun tapasin eksäni kahvilassa, jotta olisimme voineet tehdä asiakirjoja liittyen ”miehen” valtaaman asunnon palautukseen (don’t ask, olipahan soppa). Tiesin tuolloin isäni olevan siellä tukena ja turvana – hänelle piti myös säännöllisesti laittaa viestiä, että kaikki on kunnossa.
Isäni ostaa minulle joka jouluksi jonkin mielenkiintoisen, puhuttelevan ja vähän erikoisen kirjan. Viime jouluna se oli Takashi Hiraiden ’Kissavieras’.
Hän on periaatteen mies, jolla on vahvat mielipiteet esimerkiksi politiikasta. Häneltä olen oppinut tärkeitä arvoja, yhtenä esimerkkinä ruoan arvostaminen (kyllä isi, muistan, että isoisoisäni näki vain kerran vuodessa suklaakohvehdin, jota sai vain katsoa, mutta ei koskaan syödä – tai jotain sinne päin). Kamalin asia, mitä voisin tehdä, on pettymyksen tuottaminen vanhemmilleni, ehkä jotenkin erityisesti isälleni.
Isästäni on kuoriutunut mahtava Ukki tyttärellemme. Pääsimme lapsemme synnyttyä sairaalasta jouluaattona ja tuolloin menimme heti joulun viettoon vanhemmilleni. Tuolloin isäni nosti pöydässä maljan sille, että meitä oli ensimmäistä kertaa pitkän tauon – hänen isänsä, eli oman ukkini, kuoleman jälkeen, kolme sukupolvea jouluaterialla. Illalla, kun hän auttoi meitä kantamaan tavaroita autolle, jotta pääsisimme ensimmäiseksi yöksi perheenä kotiin, isäni halasi ja kiitti minua. Se jotenkin kolahti. Hän itse taannoin kirjoitti facebookissa (vapaasti käännettynä), että elämä on pitkä matka: lapsena yrittää ymmärtää mistä kaikessa on kysymys, teininä yrittää käyttäytyä ikäistään vanhemmin ja aina huonommalla menestyksellä kuin itse luulee, aikuisena yrittää tienata elantonsa, perustaa perheen ja lopulta huomaa lasten kasvaneen aikuisiksi juuri, kun olet tajunnut miten heidät olisi pitänyt kasvattaa. Mutta isoisänä olemisesta hän kirjoitti: ”Now I am a grandad. And that is so nice. I can be just the foolish kid I always wanted to be when I am with our granddaughter. She just giggles when I jump around like a rabbit. I have arrived.” <3
Minulle on mielettömän tärkeää, että isäni ja mieheni tulevat hyvin toimeen. Tiesin isäni hyväksyneen mieheni, silloin, kun hän tarjosi meille jotain dvd-kokoelmansa elokuvaa lainaan. Omiin lainapyyntöihini oli joskus vastattu ”voithan katsoa sen täällä, pitääkö se nyt kotiin viedä”. Hääpuheessaan isäni vahvisti oletukseni oikeaksi kertomalla: ”Voin vilpittömästi sanoa, että olen tästä avioliitosta iloinen. Muun muassa siksi, koska itse tulen X:n (mieheni) kanssa hyvin toimeen. Epäilen, että Y:kin (minä) tulee.”
Ja kuten näistä esimerkeistä voi päätellä, isälläni on myös aivan mahtava huumorintaju.
Kiitos isi, kun olet.
