Mulla pyörii päässä sellaisia isoja kokonaisuuksia joista haluaisin kirjoittaa. Imetyksen lopettaminen, vauvan ja koiran yhdistäminen, miten olen kokenut äitiyden ynnä muuta. Mutta jotenkin sen ajan löytäminen, että istuisin oikeasti kirjoittamaan jotain selkeää ja eheää kokonaisuutta, ei vain jotenkin onnistu. On niin paljon kaikkea mitä haluan tehdä lapsen nukkuessa, joten sen sijaan kirjoittelen näitä lyhyempiä pyrähdyksiä meidän arjesta. 

Tuntuu, että tuon taudin jälkeen viimeistään meidän tytöstä muuttui oikeasti taapero. Kaikki ”vauvamaisuus” karisi nyt viimeistään, kun tyttö on alkanut enemmän ja enemmän kulkea kahdella jalalla konttaamisen sijaan. 

Viimeisenä parina päivänä tyttö on viihtynyt pitkiäkin aikoja leikkien ihan itsekseen. Hän tarkkaan keskittyen asettaa vauvanuken tuttinauhan kippoon, ottaa leluhaarukan ja sekoittaa sitten innoissaan kupissa kahisevaa tuttinauhaa. 

Hän kulkee toiselta puolelta huonetta tekemäni tupsun kanssa luokseni, vakavana tunkee tupsun housujeni taskuun ja sitten katsoo riemuissaan ylös virnistäen. Tuo ilkikurinen pikku virne on ehkä paras ilme maailmassa. 

Hän muodostaa suullaan pienen o:n ja osoittaa kulmat koholla kaikkia jännittäviä asioita. 

Huomiota halutessaan hän tunkee sormet kurkkuunsa ja alkaa yökkäillä – mikä on ehkä järjettömin, ärsyttävin ja pöhköin, mutta myös tehokkain tapa saada äiti reagoimaan. 

Hän nuolee lihapullista ketsupin ja tomerasti komentaa laittamaan sitä sitten lisää – ja suuttuu, kun en laita. 

Hän taputtelee vähän väliä koiraa ja hihitti aamulla riemastuneena, kun koira tuli viereen istumaan, kun hän oli potalla. 

Hän tuo päättäväisesti satukirjoja aikuisille, ottaa aikuista kädestä kiinni, tunkee kirjan käteen ja parkkeeraa sitten pikku peppunsa aikuisen syliin kuunnellakseen, kun hänelle luetaan. Hän yhdistää tiettyihin kirjoihin tiettyjä liikkeitä – esimerkiksi Lits läts lätäkkö -kirjan kevät aukeamalla pitää hänen ja lukijan taputtaa reisiä ”lits läts”. Nyt kun luin tätä hänelle ääneen, hän halusi sylistä pois hakeakseen tuon kirjan lattialta.

Hän osaa hirmuisen määrän erilaisia sanoja ja osaa hienosti näyttää missä eri ruumiinosat, vaatteet tai tavarat ovat. Hän osaa yhdistää puhetta toimintaan, esimerkiksi kun hän toi luokseni vauvanuken ja kysyin missä sen tutti on, lähti hän hakemaan tuttia toisesta huoneesta. 

Hän ei puhu itse oikeastaan muuta kuin ”väh väh”, ”nam nam” ja välillä ”ätti”, mutta hän nyökyttää kiitokseksi, pudistelee päätään ja osaa muuten monella tavalla ilmaista tahtoaan. 

Hän tykkää etsiä ihmisten napoja ja kutittaa heitä. Hän myös pärisyttää vanhempiensa mahoja, pussailee ja halailee. 

Hän osaa leikki-syödä lelukupeista ja tarjoilee mielikuvitusruokaa myös äidille, koiralle ja nukelle. 

Hän hymyilee tietyille lauluille, loruille ja ihmisten valokuville. Isin kuvia hän pussaa.

Hän kieltäytyy nousemasta potalta, mikäli asioiden toimitus ei ole vielä loppuun asti hoidettu. 

Hän on oppinut piilottamaan ruokia, joista ei niin pidä. Hän vaihtelevasti käyttää haarukkaa ja lusikkaa, mutta aina myös sormia apuna. 

Hän oli eilen ensimmäisen kokonaisen päivän ilman yhtään imetystä. 

Hän konttaa karkuun, kun pitää mennä nukkumaan, potalle tai pukea vaatteet päälle. Hän hihkuu riemusta, kun joku lähtee perään. Jos kukaan ei tule, hän kääntyy katsomaan ja levittää kätensä kuin kysyen, että hei, missä mättää!

Hän kasvaa ja kehittyy niin hurjaa vauhtia, että äiti ei pysy perässä. Hänen kanssaan on niin hauskaa ja ihanaa olla ja puuhata, ihmetellä maailmaa ja tehdä ihan arkisiakin asioita. Hän on fiksu, hauska ja huomaavainen. Olen hänestä joka päivä niin mielettömän onnellinen ja ylpeä. 

Tänään heräsin sängystä yksin. Viereisestä huoneesta kuului ”väh näh mmhmhmmhpph” ja kovaa kahinaa. Nousin sängystä ja olohuoneessa vilkaisin kelloa. 6:35 eli mies oli juuri lähtenyt töihin. Koira töpsötti ruokakupiltaan ohitseni makuuhuoneeseen ja hyppäsi sänkyyn kerälle, tietenkin. 

Lapsi seisoi sängyssä reunaa vasten ja hymyili leveästi tullessani huoneeseen. Kädet kurottuvat kohti ja kietoutuvat kaulaani, kun nostin hänet syliin. Mentiin sohvalle istumaan ja nuuhkin pientä unista lasta, joka huomasi sohvatyynyn taakse unohtuneen puppe-kirjan ja riemuissaan kiljaisten tyyppi syöksähti kirjaa kohti. Ylpeä hymy, kun hän palasi sukellukseltaan syliini kirjan kanssa. 

Pari tuntia myöhemmin on syöty aamupalaa ja leikitty. Puhuin ystävän kanssa puhelimessa ja typy notkui vieressä pidellen palikkaa korvallaan, hymyillen mulle iloisena ”tässä me nyt molemmat puhutaan puhelimeen” -tyylillä. Pitkän rattaiden heijailun jälkeen pieni nukahti terassille ja äiti asettui tähän tietokoneelle. 

Tuntuu hassulta, kun mies ei ole kotona. Kolmen viikon sairasloman aikana ehti jo tottua siihen, että kotona oli joku, joka jopa vastasi puhuttaessa muutenkin kuin ”väh väh”. Vaikka toki on mahtavaa, että miehen jalka on siinä kunnossa, että hän voi töihin palata. Ja tavallista arkea tässä viime aikoina onkin todella kaivattu! 

Viikonloppuna nautimme myös siitä, että olimme lopultakin kaikki terveinä + pitäneet vielä oireettomat päivät kotona, että ei lähdetä levittelemään tautia ympäriinsä.

Perjantaina kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa, mikä on ehkä yksi lempipaikkojani maailmassa. Sillä hetkellä, kun astui ensimmäisen kasvihuoneen lämpöön ja kosteuteen, unohtui täysin se, että ulkona on naurettava määrä lunta ja oltiin oltu kipeinä. Lapsi töpsytti riemuissaan ympäri paikkoja, hihkui lammessa uiville karpeille ja oli täysin häikäistynyt (ja myös kovin pettynyt, kun niitä ei voinut ottaa), kun yhdessä puussa kasvoi yhtä suosikkiruokaa, mandariineja! Kirjoitin instaankin, että tuolla reissulla kyllä jotenkin terävöityi se, että ei oltu reissussa lapsi mukana, vaan nimenomaan lapsen kanssa. Hän oli aktiivinen osallistuja ja toimija, eikä vain sylissä kulkeva nyytti. Miten odotankaan kaikkea muuta, mitä voidaan mennä yhdessä puuhaamaan! 

Lauantaina pääsimme miehen kanssa kahdestaan treffeille, kun menimme lunastamaan kuuden ruokalajin lahjakortin ravintola Kaskikseen. Allekirjoittaneella kävi hillitön tuuri pöytävarauksen kanssa ja sain joulukuussa varattua tämän helmikuun lauantain klo 16 kattauksen pöydän (tällä hetkellä esimerkiksi ravintolassa ei ole lauantai päiviin vapaita pöytiä paitsi 22:30 kattauksiin – ja varauskalenterin näkee toukokuun alkuun asti) – todennäköisesti kyseessä oli jonkun toisen peruutus siis. Emme kumpikaan miehen kanssa olleet käyneet Kaskiksessa aiemmin ja olikin ehkä korkea aika käydä paikka tarkastamassa. Ruoka oli kieltämättä äärimmäisen hyvää, varsinkin alkupalat saivat sekä minut että miehen virnuilemaan hölmön näköisesti ihan vain siksi, että se oli niiiiiin hyvää. Ja olihan se myös todella ihanaa ylipäätään olla taas kahdestaan – ja vieläpä syödä täysin rauhassa. Lapsella oli sujunut hoidossa täysin mallikkaasti ja uninen tyttö saatiin kotona nopeasti nukkumaan iltapuuron jälkeen.
 

Sunnuntaina vietettiin rauhallista päivää kotona. Leivoin aamupäivällä mustaherukkapiirakan ja iltapäivällä miehen sisko tuli kylään. Tyttö hoiti vieraan viihdytyksen esimerkillisesti, kun hän tarttui päättäväisesti tätiään sormesta ja kuljetti tätä ympäri taloa. Illalla ehdimme vielä miehen kanssa käpertyä sohvalle katsomaan Ruohometsän kansa -minisarjan viimeisen jakson. 

Ah, arki!