Monen ”muistuta myöhemmin” -lykkäyksen jälkeen tein puhelimeeni ohjelmistopäivityksen pari viikkoa sitten. Päivityksen seurauksena puhelimeni alkoi tehdä sen käytöstä viikkoraporttia, joka mittaa kuinka monta minuuttia – tai siis tuntia – puhelimeni on ollut käytössä. Puhelin jopa määrittelee käytön erilaisiin kategorioihin yhteisöpalveluista hyötykäyttöön. 

Olen aina käyttänyt puhelinta paljon. Teininä 1000 kuukausimaksuun kuuluvaa tekstiviestiä kului lähes varmasti aina loppuun ja saldoraja paukkui. Käytän vapaa-ajalla tietokonetta harvakseltaan (oikeastaan pääosin tänne kirjoitteluun), mutta puhelimen kautta hoidan lähes kaiken sähköposteista laskujen maksamiseen. 

Äitiyslomalla puhelimen käyttö lisääntyi varmaan entisestään. Kun on kotona pallomahan tai vauvan kanssa, on ihanaa, kun puhelimen kautta virtaa vertaistukea, aikuista juttuseuraa, uutisia, muuta luettavaa ja erilaista visuaalista viihdykettä pinterestin, instagramin ym. kautta. 

Viime aikoina, jo ennen tuota pirullista ohjelmistopäivitystä, huomasin, että puhelin on kasvanut ihan liikaa käteen kiinni. Ei pelkästään siksi, että hirvittää miten kiinnostava se lapsestani on, vaan myös siksi, että huomasin itse olevani ärtynyt puhelinta näplätessäni. Whatsappin ryhmäkeskusteluista tuli paine, että jää ulkopuolelle, jos ei ehdi lukea ja kommentoida kaikkea. Instagramissa joku vielä loukkaantuu, jos en tykkää uusista kuvista, joita en näe, jollen selaa koko feediä aina siihen ”olet nähnyt kaiken” -ilmoitukseen asti. Kavereiden en halua luulevan, että en välitä heidän kuulumisistaan vauvan saatuani, joten kaikkiin viesteihin on vastattava kunnolla ja nopeasti, että heille ei välity mielikuvaa siitä, että vastaamattomuus johtuisi ainakaan vauvasta. 

Ihmeellisiä ajatuksia! 

Todella toivon, että ystävyyssuhteeni eivät ole riippuvaisia instagram-tykkäyksistä tai siitä kuinka nopeasti vastaan viesteihin. Mielestäni nykyään on piristävää, jos kasvokkain nähdessä on jotain sellaista kerrottavaa, jota ei ole jo ehditty whatsappin tuoman helppouden kautta jo kertoa. Tai jos on tehnyt jotain sellaista, mitä ei ole somesta jo nähnyt tai kuullut. 

Ja sitten viimeisenä se ohjelmistopäivitys, joka kertoi, että kamalimpana päivänä olen saattanut käyttää puhelinta yli 6 tuntia! Mitä ihmettä. Vaikka puhelimesta olisi soinut musiikki vaunulenkillä, olisin lukenut sen kautta kirjaa bookbeatista tai mitä ikinä, 6 tuntia vuorokaudesta on aivan todella iso osa. Mielestäni liian iso osa. Nopeasti laskettuna, jos olen vuorokaudesta hereillä pahimpina päivinä klo 5-22 eli 17 tuntia ja siitä käytän kuusi tuntia puhelimen parissa, tarkoittaa se, että useammin kuin joka kolmas minuutti, on puhelin aktiivisena minuutin ajan (!!). 

Joten, tein itseni – ja vähän mieheni – kanssa sopimuksen, että katson miltä tuntuu, jos pidän päivän ilman mobiilidataa ja wifiä. Puhelin on oikeasti puhelin, josta minut tavoittaa viestillä tai puhelulla. Lauantai iltana napautin ennen nukkumaanmenoa nettiyhteydet poikki ja avasin ne seuraavaksi vasta tänään aamulla vauvan mentyä ensimmäisille päiväunille. Pari ”ootko hengissä” -viestiä oli ehtinyt tulla (mutta ei muuten yhtään puhelua, eli ilmeisesti huoli ei ollut vielä kovin suuri), koska en fiksuna ilmoittanut tästä muuta kuin muistaakseni viime postauksen lopussa. 

Arvelin etukäteen, että päivän aikana houkutus puhelimen näpläämiseen olisi suuri. Olisi jotenkin tyhjä tai tylsistynyt olo. Pelkäsin oikeasti jopa vähän jotain vierotusoireita. 

Mutta yllättäen homma sujui todella helposti. Kiusausta puhelimen jatkuvaan vilkuiluun ei edes ollut, koska tiesin, että näytössä ei kuitenkaan lue mitään. Päivä oli muutenkin todella ohjelmoitu, joten sekin toki auttoi. Koin olevani ihmisille paremmin läsnä, sain enemmän aikaiseksi ja kuuntelin oikeasti ajatuksella mitä minulle puhuttiin. Alunperin olisin saanut laittaa nettiyhteyden päälle tänään heti herättyäni, mutta aamulla halusin itse venyttää käynnistyksen vasta vauvan päiväuniin. 

Kamalaa toki on, että ylipäätään tuli tarve pitää tällainen päivä. Että en ehkä aina ole niin läsnä ja toisinaan kuuntelen juttuja vähän puolella korvalla. Joten tein päätöksen, että yritän joka viikko pitää vastaavan päivän. Asetin puhelimeeni käyttörajan, jotta tuollaisia kuuden tunnin päiviä ei ylipäätään enää tulisi. Poistin jo aiemmin facebook-sovelluksen puhelimestani, jotta turhaa newsfeedin scrollailua ei tulisi niin paljoa. 

Olen koko vanhemmuuteni ajan – ja sitä ennenkin – ajatellut, että en halua kasvattaa lasta, joka on koko ajan puhelimessa tai tabletissa kiinni. Lasta, joka ei jaksa keskittyä lukemaan tavallista kirjaa tai joka ei voi nähdä jotain todella upeaa ottamatta siitä kuvaa someen. Koska esimerkin voimaa ei voi aliarvioida (vauva on esimerkiksi oppinut levittämään käsivartensa olkia kohauttaen ja sanomaan ”o’oo” eli ’oho’, koska olen näemmä huomaamattani tehnyt niin muun muassa vauvan tiputellessa asioita syöttötuolist lattialle) täytyy katsoa, että en itse anna itseni muuttua tuollaiseksi ihmiseksi. 

Mitään totaalikieltäytyjää minusta ei ole tulossa, mutta sanotaanko näin, että kohtuus kaikessa! Haluan ennen kaikkea olla tälle pienelle halimarakatille läsnä. (ja ehkä alkaa keksiä hänelle vähän järkevämpiä lempinimiä)