Palasimme tänään iltapäivällä ”kotoa” mökille. Hassusti se vaan kerta toisensa perään tuntuu siltä, että olisi tullut kotiin tänne maalle saapuessa. Tänne tullessa vastassa oli vielä viime kerralta kiireisen lähdön takia jääneet kahvikupit tiskialtaassa, aamutakki sängyn päällä, vauvan lelut hyllyssä ja pyykkikasa pesemistä odottamassa.

Kotona kaupungissa olo herätti ristiriitaisia fiiliksiä.

Toisaalta oli aivan mahtavaa päästä vauvan kanssa vauvakinoon Mamma Miaa katsomaan (meidän bebe tanssi ja lauloi elokuvaan eläytyen mukana. En kestä miten söpö toinen oli, kun se sylissä hytkytti pikku röyhelöpyllyään ja joikasi musiikin mukana. Yli tunnin bilettämisen jälkeen vauveli nukahti syliini, mitä hän ei pitkän pitkään aikaan ole tehnyt. Piti oikeasti keskittyä, että maltoin katsoa elokuvan loppuun, enkä vain tuijottanut sylissäni tuhisevaa vauvaa, jonka ripset loivat varjot pienille, pulleroisille poskille. Kiitos naapurille ja tämän pikku söpöliinille seurasta!), kiva kun lähikauppaan saattoi vain poiketa ja ihana käyttää omia rakkaudella haalittuja astioita.

Mutta toisaalta, kahdenkin yön jälkeen, oli olo, että olisi jossain kylässä. Todella kivassa airbnb-kämpässä tai jonkun kaverin nurkissa. Tavarat olivat meidän, näkymä ikkunasta oli tuttu, tuoksut, äänet ja ilta-auringon värjäämät sävyt – kaikki tuttuja, mutta jotenkin väärän tuntuisia.

Ehkä osaltaan asiaan vaikutti se, että hyväksyimme asunnosta tarjouksen. Tarjouksen, jonka saimme jo ennen ensinäyttöä. Vaikka kuinka tiesin, että asunto todennäköisesti menee nopeasti, niin silti olo oli vähän epäuskoinen. Allekirjoitin tarjouksen hyväksynnän netissä kyyneleet poskilla.

Tällä hetkellä hypähdän ilmaan joka kerta, kun sähköpostiin paukahtaa ilmoitus asuntovahdin haarukkaan osuvasta asunnosta. Sormet ristissä toivon, että juuri tämä asunto olisi se, josta tulee meille koti. Yritän pysyä toiveikkaana sen ajatuksen voimin, että sen oikean asunnon löytyminen ei vaadi enää muuta kuin, että joku laittaisi sen myyntiin. Että hop hop sinne jonnekin, meikä haluaa kotiin!

Ensimmäinen askel uuden kodin sisustamista kohti tehtiin eilen, kun olimme miehen kanssa pitkästä aikaa kahden kesken treffeillä. Tarkoituksena oli juhlistaa sunnuntaina olevaa hääpäivää hienosti ravintolassa syöden, mutta monen mutkan kautta päätimme, että njäääh, ja päädyimmekin yksille napsimaan bataattiranskalaisia ilta-aurinkoon. Käytiin läpi meidän lempihetkiä kuluneelta vuodelta avioparina (vauva liittyi aika moneen) ja skoolailtiin sille, että liitto voi hyvin ja aina vaan vahvemmin. Käsikädessä, naureskellen, kaupungin läpi kävellessämme bongasin punaisen lasten pinnatuoli-keinutuolin osto & myynti-liikkeen ulkopuolella. Pienen tinkaamisen jälkeen lähdimme hihitellen jatkaaman matkaa keinutuoli vuorotellen jommankumman hartioilla kulkien.

Missä kotimme sitten onkaan, sen lastenhuoneeseen on nyt tuoli.

ps. Ensi kerralla lupaan kirjoittaa jostain muusta kuin kodittomuudesta tai asunnon etsinnästä!