Olen täällä kirjoittanut avoimesti siitä, että mieliala ei viime aikoina ole ollut ihan sieltä parhaasta päästä. Tehtyäni viime viikolla päätöksen jäädä kotiin mökin sijasta, olen saanut kaipaamaani vaihtelua ja lisäksi – ennen kaikkea – olen nukkunut useamman yön jo paremmin. Erityisesti yöunilla on tuntunut olevan valtava vaikutus olotilaan ja nyt viime viikkojen harmaus tuntuu jo kauas kauemmas lipuvalta muistolta. 

Vauvan kanssa on ollut mielettömän hauskaa viime päivät. Toisen selvästi tarkoitukselliset esineiden lattialle tiputtelut, muikeat ilmeet, syöttötuolissa hyppiminen (tästä lisää myöhemmin), kiherrys ja hihitys on naurattanut äiti-ihmistä myös kovin. Kevyt olo on kantanut ja välillä on vauvasta niin onnellinen ettei voi olla rutistamatta toista tiukasti syliin. Maailman pusutelluin vauva. 

Mitä tästä on näkynyt somessani? 

Harmaudesta ei juuri mitään. Instastoryssa ehkä mainintoja väsymyksestä, aikaisista aamuista ja kahvin tarpeesta. Joku kuva ehkä mustavalkoisena ennemmin kuin värillisenä, koska se on sopinut omaan mielialaani paremmin. Harmautta ei ole mainostettu. 

Mielialan nostatuspäivistä enemmäkin. Aurinkoisia kuvia, fiilistelyä. Ei älytöntä suitsutusta, mutta se varmaan näkyy muillekin, että tekeminen on ollut kivaa ja fiilis korkealla. 

Tällä linjalla toimin somen kanssa muutenkin.

Erilaisista somen kanavista käytän facebookia ja instagramia – facebookia hyvin harvakseltaan (lähinnä tammimammat ja lapsuudenperheen ryhmäkeskustelu – mikä on muuten ihan parasta viihdettä välillä), mutta instagramia käytän reilusti päivittäin.

Tilini on instagramissa julkinen, koska pidän sovelluksen vuorovaikutuksellisuudesta ja asioiden jakamisesta esimerkiksi samoista asioista kiinnostuneiden tai samassa elämäntilanteissa olevien kanssa. En julkaise sovelluksessa elämästäni mitään, mitä en olisi valmis kertomaan kenelle vaan muutenkin. Tiedän esimerkiksi asiakkaideni käyvän tiliäni vaihtelevasti kurkkimassa, mutta en ainakaan toistaiseksi ole kokenut sitä ongelmalliseksi, koska tilillä ei ole mitään, mitä en voisi töissä ollessakin lapsille kertoa. En koe, että lapsilta tai nuorilta pitäisi salata sitä, että esimerkiksi töistä vapailla ollessani voin käydä kavereiden kanssa ulkona ja juoda alkoholia – olenhan aikuinen, se on luonnollista. Ennemmin on jopa parempi, että esim. päihdeperheissä kasvaneet lapset ja nuoret näkevät, että alkoholia voi käyttää myös turvallisesti ja kohtuudella, ilman, että se sotkee koko elämää. 

Somen käyttöni on sekä muille jakamista että itselleni taltioimista. Perhe, suku, ystävät ja kaverit näkevät nopeasti instagramin kautta mitä olen viime aikoina puuhannut, vähän sitä mitä minulle kuuluu. Itse taas usein selailen vanhoja kuviani ja muistelen hauskoja, kauniita ja merkityksellisiä tapahtumia sekä hetkiä. Instagramin ja instastoryn päivitys on vähän kuin harrastus. Kaikkia tuttujani ei varmastikaan kiinnosta vauva-arjen ”hei-tänään-heiteltiin-lihapullia-lattialle” -hommat, mutta uskon, että toisista näiden suuren suurien virstanpylväiden seuraaminen voi olla hauskaakin. Erityisesti tietenkin, koska instastoryni on suorastaan hulvatonta tykitystä – tai sitten vähän väsähtänyttä koirille-puhekuplia-läppää mille hihitän yksinäni mökillä keskellä metsää. Tai sitten se aiheuttaa jollekin oman selän taputtelua siitä, että ei ole minä :–D Samapa tuo, itselläni on hauskaa. 

Somenlukutaito onkin sitten asia erikseen. Tämä koko postaus ehkä syntyikin siitä, että olen viime aikoina huomannut ihmisten tulkitsevan somekäytöstäni eri tavalla. Useat kuulumisten kyselijät ovat todenneet, että meillä ilmeisesti menee todella kivasti ja viihdyn kotona, äitiyslomalla, hyvin. Yksi ystäväni puolestaan vähän hämmensi sanomalla, että uuden elämänvaiheen kasvukivut näkyvät somessani. Hämmennyin lähinnä siksi, että tällä hetkellä en koe kasvukipuja niinkään olevan (enemmän mökkihöperöitymistä ja univelkaa), joten en tiedä mistä toinen oli näin tulkinnut. 

Kyllä, someni painottuu positiivisiin asioihin. Kivoihin menoihin, kukkiin, hyviin ruokiin, kauniisiin yksityiskohtiin ja kyllä, hömelöihin koiriin. Kuka sieltä nyt haluaisi vaipasta karannutta kakkaa (jee, eipä karkaile juurikaan enää, koska kyllä – kiinteää! :’D), sohvaan kaaressa lentänyttä puklua/koiran anaalinestettä/maitoa/muuta hauskaa putsattavaa tai tiskivuorta katsoa. Ei se tarkoita, että niitä asioita ei olisi, vaikka niitä ei siellä kaikille esittelekään. Ylipäätään, negatiivisuudessa mässäilyssä harvoin on hyviä puolia. (Onneksi aivoni pelittävät vielä sen verran, että en ole lisännyt instastoryyn pönttöön tiputettavassa muodossa olevaa pökälettä. Vaikka bumarangi-toiminnolla siitä varmasti saisi mainion pätkän, höhö.)

En silti somessa valehtele. En hehkuta jossain olleen mielettömän kivaa, jos siellä ei ollut. Ennemmin jätän sitten päivittämättä kokonaan (tai sitten on ollut niin kivaa, että en edes muista päivittää!). Joskus ehkä sommittelen – harvoin syön sitä iänikuista kurkkuleipää pää kukkapuskan alla, mutta kuvan kannalta kimpun siirtäminen lähemmäs lautasta näytti kivemmalta. Eikä sinne someen nyt ylipäätään kaikkea tarvitse tuupata. 

Tässä kohtaa iltaa tällä äitioletetulla karkaa jo ajatukset sen verran, että lyhyesti tiivistäen; someni kertoo elämästämme osan. Yleensä sen positiivisen, kauniimman, kivemman ja mielummin muistiin painettavan osan. Se ei ole koko totuus, mutta silti todellinen. 

Olen puhunut (osittain, voisin, jatkaa aiheesta paljonkin, mutta sitten kukaan ei jaksaisi lukea – edes minä itse myöhemmin, joten…) ugh!

Kuvat instastoryn helmiä, joita syystä tai toisesta olen tallentanut puhelimeen.